lauantai 9. kesäkuuta 2012

Horjuvat kulissit

(Kuva on Visbystä, Gotlannista)


Kulissien pystyssä pitämisessä olen aina ollut mestari, sain aikoinaan vankan opin kotoani. Myöhemmin kulissit purettiin, kuin homeessa oleva rakennus. Se oli hyvä, koska sen jälkeen kaikkien oli helpompaa hengittää. Miksi siis kaiken lapsuudessa ja nuoruudessa kokemani jälkeen olin aikuisena tekemässä samaa? Pitämässä kulisseja yllä?


Väsyin ja turruin siihen, millaiseksi elämäni oli tullut. Puhuin asiasta ystävieni kanssa vain vähän. Olen itse ollut ystävyyssuhteissa joskus niin kuormitettu, etten halunnut kavereilleni samaa. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että minun on luovuttava tästä vaikenemisen perinteestä. Ystävät ja perhe kestävät toisinaan tulla kuormitetuksi, jos syy on painava.


Minä pakenin. Pakenin työhön, Facebookiin ja muuhun turhanpäiväiseen. Otin lisää töitä, mutta siihen työhön, jota olisin halunnut tehdä, en pystynyt. Luova kirjoittaminen hiipui. Töiden jälkeen en halunnut mennä kotiin. Siellä asui kaksi liian erilaista arvomaailmaa.


Kuulin usein näyttäväni väsyneeltä. Lihoin nopeasti viisi kiloa. En jaksanut käydä lenkillä kertaakaan talven aikana. En jaksanut olla tekemisissä ystävieni kanssa, varsinkaan niiden, jotka aina käyttivät minua keskusteluapuna tai terapeuttina. Toivoin, ettei puhelimeni soi. En jaksanut siivota tai laittaa ruokaa. Häpesin sotkuista kotiani. Töissä olin rauhallinen ja ammattimainen, vaikka on ollut aamuja, jolloin olen pelännyt etten jaksa viiden minuutin kävelymatkaa töihin. Olen pelännyt, että jalat eivät kanna. 


Toivoin ettei kukaan kysyisi kuulumisiani, koska pelkäsin alkavani itkeä. Itken TV-ohjelmia. Itken elokuvissa, vaikka elokuva ei olisi kovin liikuttava. Muuten itken harvoin. Olisi pitänyt enemmän, koska se puhdistaa. 

Aamuisin maalaan kasvot paikoilleen. Katson peilissä olevaa hymytöntä naista ja mietin, että tämä ei ole minun elämäni, vaan jonkun toisen. Jonkun, jota en tunne. Laitan lisää huulipunaa.


Juhlissa nauroin kovaan ääneen, kerroin huonoja vitsejä ja piilouduin rempseän kuoren alle. Oikeasti olisin halunnut kirkua, heitellä laseja ja huonekaluja. Halusin, että joku ottaisi minut niin kuin uhmaikäinen lapsi otetaan syliin rauhoittumaan. Olin poissa tolaltani.


Suoritin elämääni. Minä haalistuin ja unohduin. Elämäni kulki eteenpäin kuin liukuhihna ja minä vain notkuin siinä mukana. En ollut läsnä elämässäni. En jaksanut kuunnella lasteni juttuja. En ollut lapsillekaan tarpeeksi läsnä. En saa riuhtaistua itseäni irti. En jaksa tapella. En ymmärrä eikä minua ymmärretä. Lopulta äitini saa puhuttua minulle järkeä. Lopulta pääsen hyvään keskusteluun miehen kanssa. Lopulta ymmärrämme, että pitkään jatkunut liejussa tarpominen ei tee hyvää kummallekaan. Olemme molemmat helpottuneita.


En ymmärrä, miksi vaikenin niin kauan. Mikä vuosisatainen toimintamalli sai vain jatkamaan horjuvissa kulisseissa roikkumista? Miksi luulin, että onnellisuus ei kuulu enää minulle? 


Vaikenin liian kauan, mutta en vaikene enää.





2 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Perinteinen vaikenemisen kulttuurimme ei todellakaan ole terveellinen. Meidän pitää puhua vaikeista asioista jotta voimme hyvin henkisesti. Kaikkea hyvää sinulle, blogikaverini ja Facebook-kaverini :)

Puuh, nyt pitää todistaa että en ole robotti, kirjoittamalla tuo epäselvä kirjainsekamelska allaolevaan lokeroon. Onpa kommentoimisesta tehty vaikeaa. Pidetään peukkuja että onnistuu...

Kati Nordman kirjoitti...

Kiitos Rita kommentistasi! Se, että pystyisi puhumaan vaikeista asioista on vaativaa. Suomessa on ehkä totuttu enemmän vaikenemiseen, peittelemiseen ja piilottamiseen. Omista asioista ei saisi puhua, kaikki pitäisi vain kestää hammasta purren. Minä en suostu sellaiseen.

Kommentoinnista on tehty vaikeaa ja minua harmittaa, kun aiempaan kirjoitukseeni alkoi tulla niin luokatonta kommentointia, että minun oli pakko ottaa moderointi käyttöön.

Ihanaa kesää ja ollaan taas tekemisissä!