maanantai 11. kesäkuuta 2012

Aamuyöstä havahduin
nousevan päivän kirkkauteen.
Valkoiset ruusut
jotka hän oli tuonut lakastuneiden tilalle
tuntuivat hohtavan taianomaisesti
sälekaihtimien välistä siivilöityvässä valossa.
Olisin halunnut ottaa kuvan
mutta en malttanut jättää sitä lämpöä
joka kulki hänestä minuun.
Halusin levätä
hänen hengityksensä rauhallisessa virrassa,
hänen pelottoman sydämensä vahvoissa lyönneissä
ja siinä maailmankaikkeudessa
joka on vain meidän.

2 kommenttia:

Yaelian kirjoitti...

Hieno runo.Edellinen postauksesi oli myös koskettava.

Kati Nordman kirjoitti...

Kiitos!

Sanat alkavat tauon jälkeen taas tulla takaisin luokseni. Otan jokaisen avosylin vastaan.