Isänpäivä herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Olen ihan hyvissä väleissä isäni kanssa, mutta minusta tuntuu vaikealta muistaa häntä isänpäivänä. Isänpäivänä olisi kai tarkoitus kertoa, kuinka paljon vanhemmastaan välittää. Minä olin pienenä aina isäntyttö, kunnes hän yksi päivä putosi jalustalta niin että rytisi. Taisin olla kuudennella luokalla. Vanhempani riitelivät vuosikausia ja minulta meni jossain vaiheessa sekaisin, kumpaa vihasin enemmän rasittavaa isääni vai äitiäni, joka oli niin heikko että ei pystynyt eroamaan. Meillä ei ollut päihteiden väärinkäyttöä eikä perheväkivaltaa. Vanhempani eivät vain tuntuneet sopivan yhteen. Vanhemmistani kummallakaan ei ole ollut erityisen onnellinen lapsuus ja rikkonaisten perhesuhteiden vuoksi molemmilta puuttuu mielestäni malli siitä, miten ollaan parisuhteessa. Tässä asiassa on ongelmia edelleen.
Ollessani yläasteella isäni opiskeli ja asui toisessa kaupungissa, mutta tuli silti meille kuin kotiinsa. Koulusta tullessani pihallamme oleva isäni auto tiesi huonoa. Meillä perheen naisilla meni keskenämme ihan hyvin, mutta kun isä tuli kuvioihin kaikki muuttui. Äiti muuttui. Hänestä tuli isässä roikkuva hössöttävä nainen. Teini-ikäisenä sellainen oli kamalaa katsottavaa. Oli vaikea ymmärtää, että kun isä oli poissa äiti haukkui häntä koko ajan ja kun isä tuli meille, äiti käyttäytyi kuin vastarakastunut. Minut ja siskoni häädettiin pois, että he saivat kuherrella rauhassa. Lopullisesti vanhempani erosivat minun ollessani 17-vuotias. Äidillä oli syntymäpäivä ja hän pyysi isää muuttamaan takaisin meille. Isä sanoi, että hänellä on toinen nainen ja he aikovat ostaa yhdessä talon.
Vanhempani eivät varmaan ymmärrä, miten haitallista tuo vuosien yrittäminen oli minulle. Vasta nyt minulla on jonkunmoinen käsitys siitä, miten parisuhteessa ollaan ja vieläkin opettelen. Kompromissien teko ja asiallinen keskustelu eivät kuuluneet minun lapsuudenperheeseeni. Usein toivoin, että vanhempani eroaisivat ja lopuksi aloin vaatia sitä äidiltä. Välillä toivoin vanhempieni kuolevan, kun olin oikein väsynyt heihin ja täynnä piiloaggressiota. Vanhempieni erosta on nyt kulunut viisitoista vuotta, mutta silti on kiusallista kutsua heitä samaan aikaan vaikkapa juhliin. He sietävät toisiaan, mutta eivät puhu toisilleen.
Minun esikoiseni on myös avioerolapsi. Kun ymmärsin, että nuoruudenliittoni ei tule toimimaan, hain avioeroa. Muut sanovat, että ovat yhdessä lasten takia, minä erosin lapseni takia. En halunnut hänen elävän myrkyllisessä ilmapiirissä, joka saattaisi viedä hänen uskonsa rakkauteen ja parisuhteeseen. Alussa oli hieman vaikeaa, entinen mieheni ja minä olimme katkeria puolin ja toisin. Nykyään olemme hyvissä väleissä ja ex-mieheni oli mukana juhlimassa, kun täytin pyöreitä vuosia. Soittelemme viikottain ja olemme aina pystyneet sopimaan esikoiseni asioista joustavasti.
Nyt vietän isänpäivää ihan hyvillä mielin, kun saan muistaa kuopukseni isää. Esikoiseni ja minä olemme kaikki vuodet tuoneet miehelleni aamupalan ja lahjat vuoteeseen isänpäivänä, siis jo ennen kuin miehestäni tuli kenenkään biologinen isä. Isänpäivän aamuhetki oli tänäkin vuonna mukava. Omalle isälleni laitoin tekstiviestin. Olen ollut kipeänä, joten minua ei huvita lähteä toiseen kaupunkiin. Eikä muutenkaan niin kauheasti kiinnosta. Siskoni vie hommaamani lahjan. Minä vietän isänpäivää oman lapseni isän kunniaksi ja se on hyvä niin. ...vaikka kyllä minä joskus mietin, millaista olisi jos olisi hyvä isäsuhde. Serkkuni hehkutti Facebook-päivityksessään omaa isäänsä, isäni veljeä. Olen iloinen serkkuni puolesta, mutta yhtään en pysty samaistumaan.
