keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Pietarin tuliaisia

Äitini on kovin innostunut Venäjästä. Hän opiskelee venäjää iltalukiossa ja maalaa ikoneja. Viikonloppuisin hän on usein Pietarissa tai Viipurissa. Matkoiltaan äitini tuo minulle suloisia tuliaisia. Oranssiin keittiööni sopii hyvin pirteän keltainen teeastiasto. Perhosia olen rakastanut lapsesta asti. Sitten vain teekutsuja järjestämään!
(Kuvat ovat nyt vähän niin ja näin, värit ovat oikeasti raikkaammat.)

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Maanantain maistuva ruoka

Tänään meillä oli yksinkertaista ja halpaa kotiruokaa, nakkikeittoa. Laskin, että kattilallisen hinnaksi tuli noin 3,8 euroa ja meidän perheemme (2 aikuista, yksi 8-v. lapsi) syö tästä kaksi kertaa. (Ilman persiljaa hinnaksi tulee n.3 euroa.)
Vauva ei syö vielä nakkikeittoa, mutta samalla vaivalla tuli keitettyä perunoita ja porkkanoita vauvan soseitakin varten. Keiton lopun voi myös pakastaa.

Nakkikeittoon tarvitaan:
-8 perunaa
-2 porkkanaa
-paketti nakkeja (esim. Popsin kevytnakkeja)
-2 pussia keittojuureksia (pakaste)
-2 lihaliemikuutiota
-1 laakerinlehti
-n. 1,5 litraa vettä
-persiljaa

Kuori ja pilko porkkanat ja perunat. Laita ne kiehumaan veteen. Lisää veteen lihaliemikuutiot ja laakerinlehti. Paloittele nakit. Jos haluat nakkeihin paistopintaa, paista kevyesti pannulla. Veden kiehuessa lisää keittojuurekset ja nakit. Anna keiton kiehua kunnes perunat ja porkkanat ovat kypsiä. Poista laakerinlehti. Tarjoa persiljan kanssa.
Keiton kanssa sopii myös ruisleipä. Helppoa, hyvää, huokeaa ja täyttävää.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

The Stepmother's Diary

Ajattelin nyt pitkästä aikaa kirjoitella vähän kirjallisuudestakin, kun siihen nojautuen tämän bloginikin aikoinaan perustin. Tosin blogini on kyllä rönsyillyt suuntaan jos toiseenkin, mutta puolestani saa rönsyilläkin.
En yleensä lue niin sanottua hömppäkirjallisuutta juurikaan, mutta silloin kun teen niin, luen yleensä vieraalla kielellä. Tämänkertaisen hömppäromaanin luin englanniksi, koska haluan pitää kielitaitoani yllä. The Stepmother's Diary oli mielestäni takakannessa esitetyistä ylistävistä arvioista huolimatta aivan surkea!
Juoni on tiivistetysti seuraavanlainen; ahdistavaan tilanteeseen joutunut nainen antaa kirjoittamansa muistiinpanot psykologiäidilleen talteen, jotta hänen inhottava tytärpuolensa ja kylmäksi idiootiksi osoittautunut miehensä eivät pääsisi niihin käsiksi. Kirja rakentuu niin että ensin on tyttären päiväkirjasta pätkä ja sitä seuraa aina psykologiäidin löyhää analyysiä ja ajatuksia. Tytär on ollut töissä perheessä, jonka äiti kuolee ja sitten tytär menee naimisiin perheen isän kanssa.
Kirjaan on yritetty tuoda psykologista otetta nivomalla Freudin psykoanalyyttistä teoriaa kirjan juoneen. Myös muutamia Jungin ajatuksia on saatu tungettua sivujen täytteeksi. Väitän että kuka tahansa lukion psykologian kurssit käynyt osaisi kirjoittaa ihan samaa. Kirjan kirjoittaja, Fay Weldon on opiskellut muun muassa psykologiaa, joten luulisi että hän olisi osannut tuoda tietämystään paremminkin julki. Minua ärsytti kirjailijan suhtautuminen tyttären ja isän välisiin suhteisiin. Weldon piti romaanissaan itsestään selvänä seksuaalista rakkaussuhdetta ja pinnan alla olevaa jännitettä isän ja murrosikään tulleen tyttären välillä. Olen itsekin lukenut Freudin ajatuksia ja tiedän, että hänellä on tällaisia teorioita, mutta itselleni ne tuntuvat vierailta. En myöskään ole kiinnostunut lukemaan tuollaisia juttuja hömppäromaanista.

En voi siis suositella tätä kirjaa kenellekään, paitsi kahdessa tapauksessa. Ensimmäinen on kielitaidon ylläpitäminen (tosin kirjan englanti oli minusta yllättävän helppoa ja köyhää), toinen syy on, jos haluaa pinnallisesti kerrata Sigmund Freudin teorian ydinajatuksen.

Karmeaa huttua oli tämä kirja, ei voi muuta sanoa.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Hullu isosisko -tositarina tylsälle tiistaille

Seitsemäntoistavuotiaana asuin vielä kotona. Meillä oli keltainen omakotitalo, jonka yläkerta oli minun ja 4,5 vuotta nuoremman siskoni valtakuntaa. Minä asuin toisessa päässä yläkertaa ja siskoni huone oli toisessa päässä. Meillä oli kissa, jonka nimi oli Monroe. Monroe oli perheemme lellitelyn kohde ja aikamoinen diiva.

Eräänä kesäyönä heräsin klo:03.30 aivan kammottavaan ääneen. Kuulosti siltä kuin vauva olisi itkenyt huoneeni ikkunan alla. Ääni vähän pelottikin minua. Nousin ylös ja katsoin ikkunasta alas. Mitä näinkään! Kaksi kauheaa läskiä kollikissaa siellä ottivat mittaa toisistaan. Ne pitivät aivan käsittämätöntä meteliä. Kulmilla pyöri jonkun verran kissoja, maalla kun oltiin. Kollit olivat tietenkin tulleet vokottelemaan meidän silmäteräämme Monroeta ja hyvänen aika, mikä ääni elukoista lähti! Temperamenttisena ihmisenä suutuin salamana ja minuun iski myös hirveä suojeluvaisto. Tuollaisilla katinroikaileilla ei tule olemaan mitään tekemistä meidän kisumme kanssa!

Juoksin yöpaidan helmat liehuen alas, työnsin jalkani nopeasti eteisessä oleviin kumisaappaisiin ja menin ulos. Otin luudan ulko-oven pielestä ja lähdin kissajahtiin. Kauheaa mölinää pitäen juoksin luudan kanssa kollien perässä. Ne juoksivat huoneeni alta, takapihalta etupihalle ja minä juoksin perässä. Juoksimme ympäri pihaa, kissat edellä ja minä perässä. Siskoni oli herännyt meteliin ja katsonut huoneensa ikkunasta ulos. Hän näki, miten juoksen aamuyöllä yöpaidassa ja kumisaappaissa luutaa heiluttaen ja kauheaa möykkää pitäen pihalla. Ikävä kyllä hän ei nähnyt kissoja, jotka olivat jo paenneet talon nurkan taakse. Avattuaan ikkunan hän kysyi minulta hyvin varovasti ja hyvin pienellä äänellä "Katilein, mitä sä oikein teet?"

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Eilen valvoin mieheni kanssa myöhään. Kuuntelimme musiikkia ja juttelimme. Tänään tietysti väsyttää, mutta tuo kahdenkeskinen hetki oli niin tärkeä, että väsymys on pieni hinta siitä. Mies halusi soittaa minulle tämän. Hän oli joskus aikoja sitten kuullut sen ollessaan autoilemassa töihin. Minä olin heti tullut hänen mieleensä. Löydän kyllä kappaleesta itseni. Liikuttavaa että mieheni on tavoittanut minusta sen, mitä tuossa laulussa on minua. Hän ymmärtää minut paremmin, mitä luulen. Se yllättää joka kerta.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Nostalgiset noidat


Kuvassa olen minä lumisena pääsiäisenä kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Alemmassa kuvassa olen siskoni kanssa. Lapsuuden pääsiäiset olivat kivoja. Meille ei suinkaan pääsiäispupu tuonut ikinä mitään vaan aina pääsiäisnoita. Sama perinne jatkuu omien lasteni kanssa. Täällä eivät puput pompi, vaan yön pimeydessä täällä hiippailee noita, joskus kaksikin ja munia piilotetaan mitä merkillisimpiin paikkoihin...
(Osaan muuten nauraa ihan kammottavaa noitanaurua, silloin tällöin vihastutan ja ihastutan perhettäni sillä.)

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Kananen pääsiäiseksi





Pääsiäisenä on mukavaa tavata perhettä ja kahvitella. Äitini toi meille maailman maistuvinta pashaa, jonka minä koristelin. Lisäksi äitini oli tildaillut suloisen kanasen narsisseja somistamaan. Kevääseen sopii kirjava kynttiläjoukko. Yhdet vieraat toivat kukkia, toiset toisenlaisia kukkia ja kolmannet kahvipaketin. Huomaavaista ja kohteliasta. Pieniä tuliaisia on todella kiva saada ja vielä kivampi antaa.

edit: Pitkästä aikaa olen päivittänyt myös toista blogiani, jota kirjoitan tyttäreni kanssa. Jos haluat kurkata, linkki on tuossa oikealla.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Sananen pitkälle perjantaille

En ala eritellä uskonnollista elämääni tai sielunelämääni sen enempää, mutta olin eilen kirkossa ja kokemus oli hyvä. En muista, olenko ennen ollut pääsiäisen aikaan kirkossa. Ristin Tien, Via Dolorosan olen kulkenut monta kertaa ja lapsena näyttelinkin siinä.

Menin kirkkoon papiksi valmistuvan siskoni ja tyttäreni kanssa. Taisimme olla siellä nuorimmat. Kirkkokuoro lauloi, virret olivat vieraita, mutta helppoja laulaa, nuori miespappi piti hyvän saarnan. Ehtoollinen liikutti, koska pappien siunatessa lastani koen sen hyvin voimakkaasti.

Alttarilla oli violetti alttarivaate. Violetti on yksi lempiväreistäni ja sen liturginen merkitys on kärsimys. Alttarilla paloi kolmetoista kynttilää. Keskellä oleva suuri kynttilä symboloi Jeesusta ja kaksitoista pienempää kynttilää symboloivat opetuslapsia. Kynttilöistä yksi sammutettiin ennen muita, koska Juudas -kavaltaja, poistui kesken viimeisen aterian. Myöhemmin sammutettiin loputkin pienet kynttilät ja se tarkoitti sitä, että kun Jeesus haettiin tuomiolle, kaikki opetuslapset pakenivat.

Messun lopussa alttari puettiin mustaan ja keskellä paloi vain yksi suuri kynttilä. Kirkosta sammutettiin muut valot ja viimeinen virsi veisattiin hämärässä ilman urkujen säestystä. Koin tämän kaiken mystisenä, kiinnostavana ja koskettavana. Itä-Suomessa opiskellut siskoni sanoi, että kyllä täällä länsirannikolla on synkkää.

Minä en kokenut messua synkkänä. Tällaiseen olen tottunut ja tällaisesta pidän. Herkkänä ihmisenä en voi kuitenkaan täysin vapauttaa itseäni ajattelemaan ajatuksia, joita haluaisin kirkossa ajatella. En uskalla päästää itseäni tutkimaan sisintäni, koska pelkään että liikutuksesta ei tulisi loppua. En kuitenkaan pidä tätä seikkaa negatiivisena, koska voin päästää ajatukseni valloilleen kotona ja reagoida niihin siten kuin tuntuu, poissa muiden katseiden alta.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Pääsiäissalaatti

Keväisen värinen salaatti piristää kehoa ja mieltä. Salaatissa on jäävuorisalaatti pohjalla ja sen päällä kurkkua, paprikaa, leipäjuustoa, kanamunaa ja persiljaa. Mausteena on kierros mustapippuria, kierros merisuolaa ja loraus valkoviinietikkaa.

Kanamuna ja leipäjuusto sopivat hyvin yhteen ja tekevät salaatista mukavan ruokaisan.
Tyttö oli askarrellut koulussa taas hienoja pääsiäisjuttuja.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Viime viikolla sain kahtena päivänä nauttia taitavista esiintyjistä. Keskiviikkona olin kamarikuoron konsertissa. En hirveästi pidä kuoromusiikista, mutta koska hyvä ystäväni lauloi kamarikuorossa, menin kuuntelemaan. Onneksi menin, koska pidin kuulemastani. Konsertti oli myös sopivan mittainen, se kesti tunnin.

Sunnuntaina olin taitoluistelusta haaveilevan tyttäreni kanssa katsomassa Starat jäällä-luistelushowta. Esityksessä luisteli Suomen taitoluistelueliittiä vahvistettuna paikallisilla kyvyillä. Nautin esityksestä, mutta minulle se oli hieman liian pitkä, koska väliaikoineen se kesti yli kaksi ja puoli tuntia.

Nautin kulttuurista, mutta yksi ongelma minulla on. Minusta on vanhenemisen myötä tullut yliherkkä. Liikutun toisten taidosta ja siitä, kun tehdään täysillä niin paljon, että minun tekisi mieli parkua ääneen. Silloin tällöin olen ihan pakahtumaisillani. Se on joskus vähän noloa. Yleensä saan itseni hillittyä, vaikka mielikuvissani olen kuin Pelle Hermanni itkiessään. Häneltähän kyyneleet tulivat pieninä puroina silmäkulmista. Kai minä sitten muutamien vuosien päästä olen jo siinä jamassa. Voi voi.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Juhlapäivä


Mieheni täyttää tänään kolmekymmentä vuotta. Aamiaiseksi herkuttelimme croissanteilla ja kahvilla. Illalla menemme esikoisen koulun aikuisten juhliin, jossa on tarjolla muun muassa juhla-ateria. Sieltä menemme katsomaan bändiä, josta molemmat pitävät. Äitini tulee meille pitämään lapsia ja hän myös yöpyy meillä, me taasen menemme äitini kotiin yöksi ja saamme nukkua aamulla pitkään. Odotan illan juhlia ja bändiä innolla, mutta kaikkein eniten odotan sitä, että saan nukkua aamulla pitkään.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Ystävä menneisyydestä

Kaksikymmentä vuotta sitten lapsen sydämeni oli murheellinen. Sain kuulla, että hyvän ystäväni perhe muuttaisi Afrikkaan. Olin viidennellä luokalla. Ollessani yhdeksännellä luokalla näin tämän lapsuuden kaverini ihan nopeasti yläasteen välituntipihalla. Sen jälkeen en enää kuullut hänestä mitään.

Muutama viikko sitten istuin tietokoneen ääressä Facebookissa. Mietin, että nyt kun minulla on tämä väline käytössäni, kenet haluaisin löytää? Lapsuudenystäväni tuli mieleeni ja muutaman mutkan kautta löysin hänet!! Sukunimi oli vaihtunut matkan varrella ja maanosakin oli taas Eurooppa. Sain jälleen yhteyden häneen ja olin siitä iloinen!

Vähän myöhemmin hän ilmoitti tulevansa Suomeen ja tänään oli se päivä, kun näimme. Olin häntä vastassa linja-autoasemalla ja jännitin ihan kauheasti. Vähän itkettikin, kun hän tuli bussista. Menimme kahvilaan ja kaksituntinen hurahti hetkessä. Tuntui että saimme vasta raapaistua vähän pintaa, olihan välillämme 20 vuotta ja sen alla kuitenkin yhteinen muisti.

Kun meidän tuli aika erota, tuntui etten millään olisi voinut luopua uudelleen löytyneestä ystävästäni. Äidille sanoin puhelimessa, että kyllä meidän on täytynyt olla pienenä hyvät ystävät, kun ainakin minun oli niin helppo olla hänen kanssaan. Minun on vaikeaa kuvata tunteitani ja sitä, millainen olo tuli kun yhtäkkiä jostain sisimmästä syöksyi muistojen tulva. Sovimme, että nyt jatkamme yhteydenpitoa ja tapaamme vielä uudelleenkin. Jään odottamaan sitä.


Me silloin joskus...Ja nyt.