perjantai 10. huhtikuuta 2009

Sananen pitkälle perjantaille

En ala eritellä uskonnollista elämääni tai sielunelämääni sen enempää, mutta olin eilen kirkossa ja kokemus oli hyvä. En muista, olenko ennen ollut pääsiäisen aikaan kirkossa. Ristin Tien, Via Dolorosan olen kulkenut monta kertaa ja lapsena näyttelinkin siinä.

Menin kirkkoon papiksi valmistuvan siskoni ja tyttäreni kanssa. Taisimme olla siellä nuorimmat. Kirkkokuoro lauloi, virret olivat vieraita, mutta helppoja laulaa, nuori miespappi piti hyvän saarnan. Ehtoollinen liikutti, koska pappien siunatessa lastani koen sen hyvin voimakkaasti.

Alttarilla oli violetti alttarivaate. Violetti on yksi lempiväreistäni ja sen liturginen merkitys on kärsimys. Alttarilla paloi kolmetoista kynttilää. Keskellä oleva suuri kynttilä symboloi Jeesusta ja kaksitoista pienempää kynttilää symboloivat opetuslapsia. Kynttilöistä yksi sammutettiin ennen muita, koska Juudas -kavaltaja, poistui kesken viimeisen aterian. Myöhemmin sammutettiin loputkin pienet kynttilät ja se tarkoitti sitä, että kun Jeesus haettiin tuomiolle, kaikki opetuslapset pakenivat.

Messun lopussa alttari puettiin mustaan ja keskellä paloi vain yksi suuri kynttilä. Kirkosta sammutettiin muut valot ja viimeinen virsi veisattiin hämärässä ilman urkujen säestystä. Koin tämän kaiken mystisenä, kiinnostavana ja koskettavana. Itä-Suomessa opiskellut siskoni sanoi, että kyllä täällä länsirannikolla on synkkää.

Minä en kokenut messua synkkänä. Tällaiseen olen tottunut ja tällaisesta pidän. Herkkänä ihmisenä en voi kuitenkaan täysin vapauttaa itseäni ajattelemaan ajatuksia, joita haluaisin kirkossa ajatella. En uskalla päästää itseäni tutkimaan sisintäni, koska pelkään että liikutuksesta ei tulisi loppua. En kuitenkaan pidä tätä seikkaa negatiivisena, koska voin päästää ajatukseni valloilleen kotona ja reagoida niihin siten kuin tuntuu, poissa muiden katseiden alta.

8 kommenttia:

Paula kirjoitti...

Mistä Valtterin saarna kertoi?

Katilein kirjoitti...

Paula, ehtoollisesta ja sen merkityksestä. Pidin saarnasta.

Rita kirjoitti...

Tämäpä olikin hyvä juhlallinen ja tunnelmallinen lukukokemus työpäiväni päälle, pääsiäislomaa aloitellessani. Minäkin aloin mietiskellä omia mietteitäni sen aikana. Onnea papiksi valmistuvalle siskolle ja teille jotka olette hänestä ylpeitä.

Sirokko kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta. En ole koskaan käynyt pääsiäiskirkossa (tätä lukukokemusta lukuunottamatta) enkä ole muutenkaan uskova, mutta kirkko hiljentää ja laittaa miettimään, herätteleee sisimpiä tunteita. Osasit kirjoittaa sen tosi kauniisti.

Katilein kirjoitti...

Rita ja Sirokko, kiitos kauniista sanoistanne. Tämä kirjoittamani teksti on hyvin henkilökohtainen, joten arvostan sitä, että palaute on kirjoitettu noin mukavasti ja ystävällisesti ja ajatuksiani kunnioittaen. Kiitos.

Kimmo kirjoitti...

Pääsiäisen jumalanpalvelukset muodostavat yhdessä kolmen jumalanpalveluksen jatkumon. Kiirastorstai, pitkäperjantai ja pääsiäisyö/-aamu ovat kukin erikseenkin puhuttelevia. Eri kirkoissa nämä toteutetaan hieman eri tavalla.

Minusta kertomasi raumalainen tapa kuulostaa mielenkiintoiselta. Kyllä se noinkin toimii.

Janakkalassa tuo alttarivaatteen riisuminen tehdään jo kiirastorstain iltamessussa. Pitkäperjantai on meillä kokonaan musta eikä ehtoollista vietetä. Pääsiäisyönä väri vaihtuu valkoiseen ja silloin on taas ehtoollinenkin. Näin jokainen jumalanpalvelus on oma kokonaisuutensa. Tietty pitkäperjantai on synkkä, mutta joskus tekee hyvää pysähtyä pohtimaan myös omaa pimeää puoltakin. Pääsiäisyöhön/-aamuun on haettu sitten jo runsaasti ilon sävyjä vastapainoksi pitkäperjantain synkkyydelle.

Saarnani on pääsiäisyön messusta.

Katilein kirjoitti...

Arvasinkin, että saarnasi oli messusta.

Olin siis kirkossa kiirastorstaina, mutta kerroin siitä vasta pitkänä perjantaina.

Kimmo kirjoitti...

Kiitos tarkennuksesta. Siinä tapauksessa raumalainen tapa onkin hyvin samanlainen kuin janakkalalainekin.

Minusta näissä pääsiäisen palveluksissa on hienointa se, että ne puhuttelevat kuvien kautta. Sanat ovat vain tukena, kun yleensä jumalanpalveluksissa puhe on etusijalla. Näin kirkon penkissä istujalle jää enemmän tilaa omaan prosessointiin - niin kuin sinäkin sitä kirjoituksessasi hyvin kuvasit.