Luin kirjan, jonka nimi on Tyttäreni Zenzele. Kirja on afrikkalaisen äidin kirje lapselleen. Kirja oli kiehtova. Erilaisten tapahtumien ja muistelmien kautta välittyi kiinnostava kuva afrikkalaisesta kulttuurista ja historiasta. Kirjassa ei ruikutettu tai valitettu kurjista asioista, vaikka niitäkään ei oltu karsittu pois. Ajoittain kirjaa lukiessani tunsin vihaa siitä, miten valkoiset siirtomaaherrat ovat tummaihoisia kohdelleet. Tunsin jopa jonkinlaista häpeää, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä afrikkalaisten huonon kohtelun kanssa, ainoastaan valkoinen ihoni...
Tiedän luvattoman vähän afrikkalaisten kulttuureista, enkä ole juurikaan lukenut afrikkalaista kirjallisuutta. Tyttäreni Zenzele oli kuitenkin hyvä kirja aloittaa ja toivon, että löydän lisää kiinnostavia afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoja.
Välillä minua ahdistaa kehitysmaiden ihmisten tilanne. Ahdistus ei johdu lukemastani kirjasta, vaan minua ovat pienestä pitäen säälittäneet ihmiset ja varsinkin lapset, joilla ei mene hyvin. Minulla on muutamia tapoja auttaa. Olin viimeksi SPR:n lipaskerääjänä pari tuntia, vaikka en järjestöön kuulukaan. Se oli mukava tapa olla auttamassa. Kirkon ulkomaan avun kautta olen ostanut lahjoja, jotka tekevät hyvää. Se tarkoittaa sitä, että voit tietyn henkilön nimissä tehdä lahjoituksen, jolla kustannetaan vaikka köyhälle perheelle oma vuohi. Olen esimerkiksi ostanut koulupukuja (à 5 euroa) äitienpäivälahjoiksi. Tietysti kaikki ihmiset eivät sellaista lahjaa arvosta, mutta minulla on onneksi ympärilläni ihmisiä, jotka ymmärtävät ja arvostavat. Silloin kun sain itse vastaavan lahjan olin niin liikuttunut, että minulle tulivat kyyneleet silmiin. Oli hauska nähdä sama reaktio oman äitini kasvoilla, kun hän sai ensimmäisen Kirkon ulkomaan avun hyvää tekevän lahjansa. Lisäksi saan olla työssä sellaisessa työyhteisössä, joka tekee yhteistyötä Unicefin kanssa. Siitä tulee hyvä mieli.
...mutta, mutta. Tulen itse tällä hetkellä aika hyvin toimeen. En ole rikkaasta perheestä, joten olen tottunut jo pienestä asti tekemään kovasti töitä, välillä ehkä liikaakin. Minua vaivaa silloin tällöin ristiriitainen ajatus siitä, ovatko edellämainitsemani asiat vain hyvän omantunnon ostamista, koska oikeasti pystyisin auttamaan enemmänkin. Olen viehtynyt (kalliisiin) hajuvesiin, kosmetiikkaan ja koruihin. Pidän kengistä ja kauniista vaatteista. Istun mielelläni kahvilassa ja nautin ulkona syömisestä. Tingittävää siis olisi, mutta en loppujen lopuksi ole valmis tinkimään asioista, jotka tuovat minulle paljon nautintoa. Tällä hetkellä lohduttaudun siis sillä, että yritän kuitenkin parhaani mukaan auttaa ja varmaan panokseni on suurempi, kuin monen rikkaamman...
Loppuun ajatus, joka sopii kaikille turhan ruikuttajille:
"Valitin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes vastaani tuli mies, jolla ei ollut jalkoja."
Toisessa kuvassa on syntymäpäivälahjojani (minulla oli heinäkuun alussa syntymäpäivä) ja muissa kuvissa Etelä-Afrikasta tuliaisiksi saamiani hienoja kaulakoruja.
1 kommentti:
Kaikki on todellakin suhteellista. valittamisesta tulee mieleen eräs keski-iän ylittänyt nainen, joka oli kaatua murheeseensa, kun hänen iäkäs isänsä kuoli ja hän itse sairastui rintasyöpään ja valitti sitä sairaalapetillään.
Viereisessä petissä maannut 10-vuotias tyttö kuunteli sitä aikansa ja alkoi lohduttaa. Tyttö itse oli menettänyt Thaimaan tsunamissa äitinsä, isänsä ja pari sisarusta ja jäisi ilmeisesti invalidiksi.
Lähetä kommentti