Ulkona päivä on tummunut tummumistaan. Harmaat, melkein mustat pilvet roikkuvat taivaalla niin raskaan näköisinä, että pian ne tippuvat alas. Minä olen yksin kotona ja haistelen tulevaa sadetta. Tänään en mene minnekään. Pysyn kotona seuranani kissat ja pyykinpesukoneen yksitoikkoinen jumputus. En laita meikkiä, en kampaa hiuksia, en edes pue vaan kuljen pelkässä topissa ja alushousuissa. Hajuvettä vain on sipaisu. En vastaa puhelimeen enkä avaa ovea.
Mitä minä sitten teen? Katselen synkkää taivasta, naureskelen kissojen leikkiä, kuulen, että jossain imuroidaan. Minunkin pitäisi, mutta en viitsi. Pesukoneen sentään laitoin päälle. Tänään elän hitaasti ja lepään. En aseta itselleni mitään tavoitteita, en ole reipas, sosiaalinen tai ahkera. Käännyn sisäänpäin ja kuuntelen itseäni. Voin hyvin. Ihminen kaipaa tällaisia päiviä. Pieni sielu ja sydän rasittuvat, jos ei välillä hellitä. Pitää pysähtyä ja elää itselle. Jos ei pysty ollenkaan olemaan itsensä kanssa yksin, asiat ovat huonosti. Käy niin kuin Helena Anhavan runossa:
Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.
Hän luhistui
kun ei tajunnut
että itsensä kanssa on opittava elämään
kuin vaikean taudin.
Loppupäivän aion viettää vetelehtimällä. Jossain vaiheessa syön vähän perunoita, pinaattilettuja ja puolukkahilloa. Tiskaan, jos jaksan, luultavasti siis en. Illalla leivon ehkä sienipiirakkaa, viime kesän sieniä on vielä pakkasessa, ne pitää syödä pois. Televisio pysyy kiinni, paitsi jos muistan katsoa Kyllä Jeeves hoitaa. Se on sopivan leppoisa ohjelma. Jos katson sen, virkkaan samalla. Luulen silti, että päiväni etenee kirjan parissa. Lukemani kirja on päivään niin hyvin sopiva Milan Kunderan Kiireettömyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti