Suden vuosi

Aloitin kirjan eilen ja lopetin tänään. Se, että kirja oli pakko ahmia vauhdilla tarkoittaa minun maailmassani sitä, että se on hyvä. En ymmärrä, miksi olen väistellyt Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja, ihan tyhmää. Suden vuosi on Hämeen-Anttilan esikoisteos ja todella nautinnollinen lukuelämys. Kirjassa on lukuisia viitteitä kaunokirjallisuuteen ja ajattelinkin kerätä kirjassa esiintyvien kirjailijoiden nimiä, kunnes ilokseni huomasin, että kirjan lopussa oli viiteluettelo. Lisää lukuvihjeitä voin siis etsiä sieltä.
Kirja kertoo epäsovinnaisesta rakkaudesta, yliopistosta ja kirjallisuudesta. Romaani on sopivalla tavalla sofistikoitunut, mutta ei kuitenkaan mitenkään vaikea. Olin iloinen, jos ymmärsin tekstissä olevia kirjallisuusviitteitä, mutta täytyy myöntää, että suurin osa meni minulta ohi. Se ei kuitenkaan haitannut lukunautintoa ollenkaan, päinvastoin. Nyt minulla on paljon kirjoja, joista pitää ottaa selvää. Olisin lukenut Suden vuodesta pidemmänkin version. Kirjan loppu oli hyvä, se ei loppunut kesken, mutta koska pidin kirjasta niin kovasti, olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Onneksi äitini lupasi eroahdistukseen helpotusta lainaamalla minulle Hämeen-Anttilan muita kirjoja. Minulla ja äidillä on aika samanlainen kirjallisuusmaku, mikä on mahtavaa, koska voimme toimia toistemme kirjavinkkareina. Minä otan muuten mielelläni kirjavihjeitä vastaan. Luen aivan laidasta laitaan, undergroundista kaunokirjallisuuteen, lastenkirjoista elämäkertoihin...
(Suden vuosi on muuten yksi niistä pokkareista, jotka ostin alennusmyynnistä. Olin matkalla kirjastoon, mutta eksyinkin shoppailemaan -onneksi).

Ps. Pifissäni on vielä tilaa. Rullaa alaspäin, niin löydät Pifin ohjeet.

Lakonisuutta

Jos olet saanut tarpeeksesi riimirunoista ja siirappisista rakkausrunoista ja haluaisit lukea runoja elämästä ja siitä rakkaudestakin, Hal Sirowitz voisi olla piristävä vaihtoehto.
Monta vuotta sitten istuin tylsistyneenä television ääressä ja pujottelin kanavalta toiselle. Yhdellä kanavalla synkän näköinen vähäeleinen mies luki runoja. Pysähdyin sille kanavalle. Miehen tyylissä oli jotain seisauttavaa. Hän luki runojaan hitaasti, melkein murahdellen. Miehen tyyli ja runojen sisältö olivat vastustamaton yhdistelmä. Runot olivat lakonisia, ja tummasävyisiä, mutta silti niiden rivien väleissä oli runsaasti huumoria. Olin myyty. Kirjoitin runoilijan nimen muistiin ja Turun Kirjamessuilta ostin heti runoilijan runokirjan Äiti sanoi (julkaistu 1996, suomennettu 1999). Ahmin runokirjan jo kotimatkan aikana auton takapenkillä. Myöhemmin ostin myös Sirowitzin Terapeuttini sanoi- ja Aikansa kutakin-kirjat, mutta ne eivät mielestäni olleet yhtä nasevia, kuin Sirowitzin ensimmäinen kirja. Tässä muutama maistiainen Äiti sanoi-kirjasta. Miltä vaikuttaa? (Kuvittele, että tätä luetaan sinulle täysin eleettömästi monotonisella äänellä).

KUOLLUT KULTAKALANI

Halusin lemmikiksi alligaattorin
mutta vanhempani hankkivat minulle kultakalan.
Kun kala kuoli, äiti huuhtoi sen alas vessanpöntöstä.
Hän sanoi, että jos hautaamme sen pihalle,
kissa tulee, kaivaa kalan ylös ja syö sen.
Raivostuin isälle, joka kävi vessassa
kymmenen minuuttia hautajaisten jälkeen.
Hän ei kunnioittanut vainajan muistoa.

EI PUHU MINULLE ENÄÄ

Kauneus on vain pintaa, Isä sanoi,
mutta älä kerro äidillesi, että sanoin
niin tai hän luulee, että väitän
häntä rumaksi. En nainut häntä
vain ulkonäön takia. Nain hänet,
koska ajattelin, että hän on lempeä.
Tänään satun olemaan väärässä. Mutta
se ei tarkoita, ettenkö olisi oikeassa huomenna.

EPÄMUODOSTUNUT SORMI

Älä tunge sormeasi ketsuppipulloon,
Äiti sanoi. Se voi juuttua kiinni, ja
sitten sinun täytyy odottaa, että isä
tulee kotiin ja kiskoo sen irti. Hän
ei ilahdu nähdessään likaisen kynnen
kiemurtelevan ketsupissa, jota aikoi laittaa
hampurilaiseensa. Hän nykäisee sormen ulos niin rajusti
ettet loppuikänäsi pysty
panemaan siihen sormusta.
Ja jos sinulla joskus on tyttöystävä ja
te kuljette käsi kädessä, hän varmasti kysyy,
miksi yksi sormistasi on epämuodostunut,
ja joudut kertomaan hänelle, miten
et kuunnellut äitiäsi vaan
jatkoit leikkimistä ketsuppipullolla,
ja hän ajattelee, ettei tuo poika luultavasti
kuuntele minuakaan, ja työntää kätesi pois.

Miu!

Kesänäpräilyjä

Silloin kun en lue ja kun on aikaa on kivaa näperrellä kaikenlaista. Siivoilin kaappia ja eteeni tuli isoäidinneliöitä, joita olin joskus aikoja sitten virkkaillut. Nyt otin ne käyttöön ja tein niistä patalapun.
Alla olevat sydämet lähtevät Ruotsinserkuille. Tytöt ja vanhemmat ovat lomalla Suomessa ja tulevat luokseni kylään huomenna. Tahdoin tehdä heille jonkun pienen lahjan. Yksi serkuista sanoi keräilevänsä sydämiä ja siitä sain sitten idean. Toivottavasti tytöt pitävät sydänkoristeita. Serkut ovat 11-13-vuotiaita, olisin ainakin itse pitänyt tuollaisesta romanttisesta sydämestä sen ikäisenä...

Nirppanokka?

Tuollainen Orkidean ihanuus muutti luokseni toukokuun lopulla. Sain sen lahjaksi. Kauhea vastuu alkoi heti painaa hartioillani, minä nimittäin olen aivan surkea kasvien kanssa. Nyt Orkidea on asunut perheessämme jo kaksi kuukautta ja säilynyt hengissä! Ehkä se ei olekaan niin nirppanokka, kuin pelkäsin. Muutaman kerran olen upottanut sen sadeveteen ja tarjoilin sille myös kahvia. Nällä eväillä Orkidea-prinsessamme on jaksanut ilahduttaa meitä.

Minulla on muuten merkillinen kirjahylly. Se ei ole kovin iso, mutta sieltä löytyy kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Esimerkiksi Helpot huonekasvit-kirja. Kirja, jota en olisi koskaan hankkinut, mutta olin jälleen kerran unohtanut peruuttaa kirjakerhon kirjan ja kun en saanut kirjaa ajoissa palautettuakaan, se jäi minulle. Ihan hyvä kirja silti, jos vaikka innostuisin sisustamaan kasveilla. Ilmaa puhdistavat kasvit-osio on ainakin mielenkiintoinen... (Eivät ne kasvit silti varmaan pölyä syö vai miten mahtaa olla..?)

Aarteenetsintää kirpputorilla

Minusta on ihanaa koluta kirpputoreja. Kai siinä on jotain samaa, kuin lapsuuden aarteenetsinnässä. Meitä oli vaihteleva porukka lapsia, minä ja pojat, asuimme suhtkoht keskellä metsää ja jostain syystä naapurustoon oli siunaantunut vain poikia ja niiden kanssa minä sitten liikuin. Usein olimme vähän luvattomillakin teillä, kun kaikki nurkat piti koluta. Emme me mitään ilkeyttämme tehneet, uteliaisuuttamme vain. Päivät tuntuivat seikkailulta.
Kirpputorilla aarteita saa etsiä ihan luvallisesti ja jos aarteita ei löydykään, on jotenkin tylsää lähteä tyhjin käsin pois. Tänään hikoilin ympäri lempikirpputoriani. Ostin vähän puuvillalankaa edullisesti, mutta varsinaiset tämän päivän aarteet ovat kyllä (yllätys, yllätys) kirjat!
Ostan kirjoja uutenakin, kuulun kahteen kirjakerhoon ja lainaan kirjoja kirjastosta, mutta minusta niitä on mukavaa ostaa myös kirpputorilta. On hauskaa miettiä, kuka kirjoja on jo lukenut ennen minua. Kirpputoriostosten tekeminen on myös ekologista.
Tänään ostin neljä kirjaa. Ensimmäiseksi käteeni sattui Aila Meriluodon runokirja nimeltään sairas tyttö tanssii. Kotona huomasin, että kirja haisee TODELLA paljon tupakalta. Entinen omistaja on ollut kova tupakkamies tai -nainen. Aila Meriluoto on tietenkin nimenä tuttu, mutta en ole juurikaan hänen tuotantoonsa perehtynyt. Silmäilin nopeasti kirjaa ja huomasin, että runot eivät ole ihan helpoimmasta päästä. Täytyy illalla lukea niitä oikein ajan kanssa. Kirjoitan tähän kuitenkin yhden, joka tuntui viehättävältä.

PUHKEAVAT OKSAT

Tätä olemme:paljaita oksia puussa, kovat torjuvat käsivarret sen. Vaan syvällä puhkeamisen kuussa, kivun kuussa, nyt keinumme vavisten. Kuori meidät on kahlehtinut ja se jäykkänä, uhmaten vartioi. Sen ylpeys loi, "jätä rauhaan minut", vaan lujimmaksi pelko sen loi.

Ja sentään pian, kun ylitsemme sade lämmin kohisten lankeaa, sinä hetkenä vapise emme, syvään vaikka meidät se taivuttaa. Kenties sanansaattaja jumalainen se on, joka korviin odottaviin näin kuiskaa: Puhkea. Nyt ole nainen. Ja me painamme päämme: Käyköön niin.

Ja katso: murtuvan kuoren alta nousee vihreys salaamaton. Se vartemme verhoo, kaikkivalta, ja rohkea, tyyni, nöyrä se on. Ja hitaasti, hitaasti otteensa heittää kipu puhkeamisen ja katkeruus. Valo kyyneleiset lehvät peittää. Tämä olemme: hymy ja hiljaisuus.

Aah! Osaisinpa minäkin kirjoittaa runoja.

Loput löytämäni kirjat ovat lastenkirjoja. Topo ja Trasseli oli pakko ostaa, koska sen kirjoittaja Gösta Knutsson on kirjoittanut myös kovasti pitämäni Pekka Töpöhäntä-kirjat. Voi olla, että olen tuon kirjan lapsena lukenutkin, en ole varma. Joka tapauksessa siitä tulee hyvää iltasatulukemista tyttärelleni Irikselle.

Iris on syy myös seuraavan kirjan ostamiseen. En tunne kirjailijaa, mutta koska kirjan nimessä oli Iris, se oli pakko ostaa. Toinen syy oli se, että kirjan alkusivuilla oli jonkun kirjoittama luonnehdinta kirjasta.

Nimikirjaimet ovat kaiketi J L ja vuosi on '84. Luonnehdinnassa sanotaan näin:
Lukemaan oppineille pieni romaanin tapainen, jossa fantasia lomittuu arkipäivän kuvaukseen omina erillisinä jaksoinaan.
Eila Paakkisen tähänastisen tuotannon ehdottomasti paras; jotain tästä silti puuttuu: ehkäpä lämmin huumori ja eloisuus.

S.L:n kuvitus kovin niukkaa vaikkakin soveltuu hyvin kertomuksen henkeen.

Saa nähdä, mitä minä ja tyttäreni tästä tuumaamme.

Viimeisen kirjan ostin kolmesta syystä: Kansi oli ihanan näköinen, tyyli on tuttu lapsuudestani, tässäkin kirjassa on luonnehdinta ja kertomukset tuntuivat äkkiseltään ihanan rauhallisilta. Kirjassa on kolmekymmentä tarinaa, jotka Jaakko Haavio on kertonut lapsenlapsenlapselleen Ida Katariinalle.

Luonnehdinnan on kirjoittanut sama nimimerkki ja siinä sanotaan näin:
Vahinko etten ole lukenut tätä aikaisemmin ja vahinko, ettei Kirjapaja ole toimittanut tätä aikoinaan arvostelulautakunnalle. -Tätä olisi hyvinkin voinut ajatella palkittavaksi. Eloisaa ja kulttuurihistoriallisestikin merkittävää kuvausta siitä , miten pappilan lapset isoveli-Matista, 10, pikkuveli-Jaakkoon, 5, vuosisadan alussa elivät, leikkivät leikkejään, etsivät aarteita, uivat Myllyojassa ja kuvittelivat kaikenlaista. Hauska kuva piirtyy etenkin sananokkelasta Martista, josta tuli tiedemies ja runoilija Mustapää, sekä pikku Jaakosta, muistelujen laatijasta. Sanankäyttö on oivallista, ekonomista ja oman sävynsä sille antaa leikittelevä huumori.

Ylläoleva teksti on päivätty 12.10.1983

Olisi kiinnostavaa tietää, ketä tai mitä varten kirjojen luonnehdinnat on kirjoitettu...

Jännittävä kokeilu

Selailin kaikenlaisia blogeja ja Mustikan Laatikkomaailma-blogista löysin Pifin osallistumisohjeet. Tarkoitus on siis viedä hyvää mieltä eteenpäin ja ilahduttaa lahjalla. Säännöt ovat seuraavat:

• Lupaan tehdä (minun tapauksessani virkkailla) jotain mukavaa kolmelle ensimmäiselle, jotka jättävät kommentin tähän viestiin.
• Lahjan saat jossain vaiheessa seuraavan 12 kuukauden aikana.
• Lupaat omassa blogissasi jatkaa ja taas lahjoittaa kolmelle jotain.

Edelliset Pifiin osallistuneet lupasivat kirjailla jonkun lahjan, mutta koska minä onneton en sitä taitoa hallitse, päätin luvata virkata jotain.
Tästäkin tuli mieleen lapsuuden kaikuja; joskus oli kaikenmaailman suklaanlähetys- tai postikortinlähetys-ketjuja, mutta niihin pyydettiin niin montaa ihmistä, että jossain vaiheessa ketju katkesi. Taisin minä jonkun postikortin joskus saada.. Tämä Pif tuntuu kuitenkin kivalta. Kutkuttavaa valmistaa lahja ehkä tuntemattomalle ihmiselle. Toivottavasti kolme blogienlukijaa löytäisi nyt äkkiä paikalle!!

Barbapapat

Muistatko vielä Barbapapat? Minä luen kirjallisuutta laidasta laitaan ja koska minulla on lapsi, tulee luettua myös lasten kirjallisuutta. Pidin pienenä kovasti Barbapapoista ja lapseni myötä löysin ne uudelleen. Barbapapathan ovat ystävällisiä muotoaan muuttavia otuksia. Barbaperheeseen kuuluu Barbapapa, Barbamama ja heidän seitsemän lastaan. Kaikilla lapsilla on joku tietty harrastus tai mieltymys. Barbapörrö esimerkiksi maalaa. Muita lapsia ovat Barbapaavo, Barbapupu, Barbapinko, Barbapoju, Barbatipu ja Barbalala. Minun suosikkini on Barbalala, joka on kiinnostunut musiikista. Meillä on kolme Barbapapa-kirjaa ja niitä lueskelemme ahkerasti. Meillä on myös kaksi Barbapapa DVD:tä, joissa perhe Barbapapa matkustelee ympäri maailmaa. Ihanan huolettomia ja hyväntuulisia kirjoja ja dvd:tä!
Tämän kesän bonus oli kun lapseni Belgiassa asuva kummitäti toi tuliaisiksi aivan ihania Barbapapa-karkkeja. Muutaman ehdin ikuistaakin ennen kuin ne katosivat parempiin suihin... Barbapapa tarkoittaa muuten suomeksi hattaraa ja sivuilla esitellyt Barbapapat ovat kotoisin Ranskasta. Oli pakko laittaa paljon kuvia, kun ne ovat mielestäni niin hauskoja.

Retiisin identiteettikriisi

Tänään en ole ehtinyt lukea yhtään, mikä on aika poikkeuksellista. Tai olen minä lukenut kaikenlaisia kiinnostavia blogeja täällä netin ihmemaailmassa, mutta en ole lukenut kirjaa lainkaan. Sain eilen luettua Milan Kunderan Kiireettömyyden, mutta se ei nyt oikein mennyt jakeluun... Kirjassa on paljon kulttuurihistoriallisia viitteitä ja ymmärsinkin niitä, mutta taisin lukea kirjan alun niin nopeasti, etten muista siitä enää mitään.
Minulla saattaa olla lukihäiriö väärinpäin. Sen sijaan, että lukemiseni olisi hidasta ja minun olisi vaikea ymmärtää lukemaani, luenkin niin vauhdilla, että välillä menee tekstiä "ohi". Pitäisi malttaa lukea hitaammin ja nauttia kirjallisuudesta sen sijaan, että lukeminenkin muuttuu suorittamiseksi. Kirjan lopun muistan hyvin ja ymmärsin viittaukset Markiisi de Sadeen, kun uteliaisuuttani menin sitäkin viime kesänä lukemaan... Kirjan alusta en osaa sanoa mitään -täytyy lukea se uudelleen.
Tänään äitini palautti lapseni ja toi minulle muutamia retiisejä. Ne ovat kyllä hullunkurisen muotoisia. Lapseni sitten totesi, että osa retiiseistä haluaisi selvästi olla porkkanoita. Niinpä. Ihan selvä retiisien identiteettikriisi. Katso vaikka itse.

Pian sataa

Ulkona päivä on tummunut tummumistaan. Harmaat, melkein mustat pilvet roikkuvat taivaalla niin raskaan näköisinä, että pian ne tippuvat alas. Minä olen yksin kotona ja haistelen tulevaa sadetta. Tänään en mene minnekään. Pysyn kotona seuranani kissat ja pyykinpesukoneen yksitoikkoinen jumputus. En laita meikkiä, en kampaa hiuksia, en edes pue vaan kuljen pelkässä topissa ja alushousuissa. Hajuvettä vain on sipaisu. En vastaa puhelimeen enkä avaa ovea.

Mitä minä sitten teen? Katselen synkkää taivasta, naureskelen kissojen leikkiä, kuulen, että jossain imuroidaan. Minunkin pitäisi, mutta en viitsi. Pesukoneen sentään laitoin päälle. Tänään elän hitaasti ja lepään. En aseta itselleni mitään tavoitteita, en ole reipas, sosiaalinen tai ahkera. Käännyn sisäänpäin ja kuuntelen itseäni. Voin hyvin. Ihminen kaipaa tällaisia päiviä. Pieni sielu ja sydän rasittuvat, jos ei välillä hellitä. Pitää pysähtyä ja elää itselle. Jos ei pysty ollenkaan olemaan itsensä kanssa yksin, asiat ovat huonosti. Käy niin kuin Helena Anhavan runossa:

Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.
Hän luhistui
kun ei tajunnut
että itsensä kanssa on opittava elämään
kuin vaikean taudin.

Loppupäivän aion viettää vetelehtimällä. Jossain vaiheessa syön vähän perunoita, pinaattilettuja ja puolukkahilloa. Tiskaan, jos jaksan, luultavasti siis en. Illalla leivon ehkä sienipiirakkaa, viime kesän sieniä on vielä pakkasessa, ne pitää syödä pois. Televisio pysyy kiinni, paitsi jos muistan katsoa Kyllä Jeeves hoitaa. Se on sopivan leppoisa ohjelma. Jos katson sen, virkkaan samalla. Luulen silti, että päiväni etenee kirjan parissa. Lukemani kirja on päivään niin hyvin sopiva Milan Kunderan Kiireettömyys.

Kipeää, ihanaa rakkautta

Orvokki Kankaan kirja Marraslapsi kertoo viime vuosisadan alun elämästä juuri itsenäistyneessä Suomessa. Kirja oli mielestäni kipeän liikuttava. Se kertoo pariskunnasta, Matiaksesta ja Eevasta, joka verrattain vanhana saa lapsen, Helenan, joka on vammainen. Kirja ei ole kuitenkaan kertomus vammaisuudesta vaan rakkaudesta. Marraslapsi kertoo isän ja äidin välisestä rakkaudesta, rakkaudesta lapseen, rakkaudesta Jumalaan, sukuun ja maahan sekä rakkaudesta luontoon. Kirjaa sävyttää vahva usko Jumalaan, mutta minua se ei ainakaan haitannut, onhan usko leimannut suomalaista yhteiskuntaa vahvasti aikana, johon kirjan tapahtumat on sijoitettu. Minua kirja liikutti. Kirjaa lukiessani minulle tulivat mieleen Niskavuori ja Myrskyluodon Maija. Kirjassa oli jotain niin suomalaista ja rehellistä, että se tuntui tutulta... Kirjoitan tähän lainauksen kirjasta. Seuraavassa kirjan kohdassa Matias puhuu vaimolleen Eevalle:

- Sinun omistamisessa on elämän onni ja rikkaus. Jos sinä et olisi lähtenyt kanssani kaikkia kohtaloita kohti, olisin aina ollut vailla elämän kiinnekohtaa. Päivät olisivat olleet vain tasaisen harmaa, pitkä saatto, jota ainakin joltain osin olisi seurannut elämättömän elämän ankea ilta. Siihen tapaan Matias puhui Eevan hellässä hyväilyssä. Monta kertaa aikaisemminkin oli hiljainen Matias tehnyt tämän tunnustuksen puolisolleen. Lämmin elokuinen yö oli elämän onnea.

Eikö ole ihanan kauniisti kirjoitettu? Voisi puhua suomalaisesta koruttomasta romantiikasta. Tällaisen rinnalla kaikki amerikkalainen sugarsweet-mössö tuntuu teennäiseltä. Ehkä kun suomalainen puhuu rakkaudesta, siitä puhutaan aidosti ja puhe tulee sydämestä. Kirjassa viehätti vielä sekin, miten siinä muistutetaan siitä, että pariskunnan keskinäistä rakkautta pitää vaalia ja sen eteen pitää tehdä työtä. Asia, jonka olen kantapään kautta vasta viime vuosina oppinut...

Olemisen sietämätön keveys

Kuvissa: Kevyet kesävarpaat, ihana Diorin meikkipaletti, jonka sain "ihan muuten vaan"-lahjaksi ja huumaava hajuvesi, jossa tuoksuu lupaus (tämä hajuvesi on ihana kesätuoksuksi ja oikeastaan se sopii hyvin myös syksyyn, talveen, niin ja keväälläkin käytän sitä mielelläni). Yhdessä kuvassa on lukemani pokkarin kansi.

Olemisen sietämätön keveys on yksi niistä pokkareista, jotka ostin taannoin, kun olisi pitänyt mennä kirjastoon (mutta ajauduinkin alennusmyynteihin...). Kirjan on kirjoittanut Milan Kundera ja se on kirjoitettu vuonna 1983. Kirja alkaa muutaman sivun alustuksella, jonka on varmaankin tarkoitus "avata" kirjaa lukijalle. Olen tyytyväinen, että hyppäsin alustuksen yli ja luin sen vasta lopuksi. Haluan muodostaa itse omat näkemykseni kirjoista.
Alettuani lukea kirjaa olin säikähtää ensin. Alku tuntui kovin filosofiselta ja mietinkin, jaksanko nyt kesälomalla keskittyä koko kirjaan. Säikähtäminen oli kuitenkin turhaa, teksti oli helposti ymmärrettävää. Kirja olikin suloinen sekoitus viihteellistä kerrontaa, ihmissuhdekiemuroita ja filosofista pohdintaa. Kirjan kieli on rikasta ja arkipäiväisiä asioitakin on kuvattu omaperäisesti, pohdiskellen ja uusia merkityksiä antaen. Mielestäni kirja oli hyvä ja sitä ovat käsittääkseni kriitikot kautta maailman kehuneet. Yksi kirjan ansioista on myös se, miten hienosti kirjailija on osannut liittää kirjan eri osaset, sirpaleet ehjäksi kuvioksi. Kirjaa lukiessa pitää myös vähän vaivautua ajattelemaankin, mikä tekee minulle hyvää.
Pitäisi varmaan joskus reipastua ja lukea filosofien ajatuksia, mutta kun en viitsi.. Ongelma ei ole siinä etten ymmärtäisi filosofien pohdintoja, vaan siinä että en viitsi ajatella ja tallentaa muistiini eri filosofien ajatuksia. Minulle ei ole tärkeää siteraata keskusteluissa Nietzschen tai Schopenhauerin näkemyksiä, mieluummin vain nautin olemisen sietämättömästä keveydestä

ja vaihdan ystävieni kanssa ihan omia ajatuksiani. Keskusteluidemme teemat voivat vaihdella ilmaston lämpenemisestä luomivärien koostumuksiin, hyvin tärkeitä aiheita siis :)

Chanel, Dior ja Afrikka

Luin kirjan, jonka nimi on Tyttäreni Zenzele. Kirja on afrikkalaisen äidin kirje lapselleen. Kirja oli kiehtova. Erilaisten tapahtumien ja muistelmien kautta välittyi kiinnostava kuva afrikkalaisesta kulttuurista ja historiasta. Kirjassa ei ruikutettu tai valitettu kurjista asioista, vaikka niitäkään ei oltu karsittu pois. Ajoittain kirjaa lukiessani tunsin vihaa siitä, miten valkoiset siirtomaaherrat ovat tummaihoisia kohdelleet. Tunsin jopa jonkinlaista häpeää, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä afrikkalaisten huonon kohtelun kanssa, ainoastaan valkoinen ihoni...
Tiedän luvattoman vähän afrikkalaisten kulttuureista, enkä ole juurikaan lukenut afrikkalaista kirjallisuutta. Tyttäreni Zenzele oli kuitenkin hyvä kirja aloittaa ja toivon, että löydän lisää kiinnostavia afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoja.
Välillä minua ahdistaa kehitysmaiden ihmisten tilanne. Ahdistus ei johdu lukemastani kirjasta, vaan minua ovat pienestä pitäen säälittäneet ihmiset ja varsinkin lapset, joilla ei mene hyvin. Minulla on muutamia tapoja auttaa. Olin viimeksi SPR:n lipaskerääjänä pari tuntia, vaikka en järjestöön kuulukaan. Se oli mukava tapa olla auttamassa. Kirkon ulkomaan avun kautta olen ostanut lahjoja, jotka tekevät hyvää. Se tarkoittaa sitä, että voit tietyn henkilön nimissä tehdä lahjoituksen, jolla kustannetaan vaikka köyhälle perheelle oma vuohi. Olen esimerkiksi ostanut koulupukuja (à 5 euroa) äitienpäivälahjoiksi. Tietysti kaikki ihmiset eivät sellaista lahjaa arvosta, mutta minulla on onneksi ympärilläni ihmisiä, jotka ymmärtävät ja arvostavat. Silloin kun sain itse vastaavan lahjan olin niin liikuttunut, että minulle tulivat kyyneleet silmiin. Oli hauska nähdä sama reaktio oman äitini kasvoilla, kun hän sai ensimmäisen Kirkon ulkomaan avun hyvää tekevän lahjansa. Lisäksi saan olla työssä sellaisessa työyhteisössä, joka tekee yhteistyötä Unicefin kanssa. Siitä tulee hyvä mieli.
...mutta, mutta. Tulen itse tällä hetkellä aika hyvin toimeen. En ole rikkaasta perheestä, joten olen tottunut jo pienestä asti tekemään kovasti töitä, välillä ehkä liikaakin. Minua vaivaa silloin tällöin ristiriitainen ajatus siitä, ovatko edellämainitsemani asiat vain hyvän omantunnon ostamista, koska oikeasti pystyisin auttamaan enemmänkin. Olen viehtynyt (kalliisiin) hajuvesiin, kosmetiikkaan ja koruihin. Pidän kengistä ja kauniista vaatteista. Istun mielelläni kahvilassa ja nautin ulkona syömisestä. Tingittävää siis olisi, mutta en loppujen lopuksi ole valmis tinkimään asioista, jotka tuovat minulle paljon nautintoa. Tällä hetkellä lohduttaudun siis sillä, että yritän kuitenkin parhaani mukaan auttaa ja varmaan panokseni on suurempi, kuin monen rikkaamman...

Loppuun ajatus, joka sopii kaikille turhan ruikuttajille:
"Valitin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes vastaani tuli mies, jolla ei ollut jalkoja."

Toisessa kuvassa on syntymäpäivälahjojani (minulla oli heinäkuun alussa syntymäpäivä) ja muissa kuvissa Etelä-Afrikasta tuliaisiksi saamiani hienoja kaulakoruja.