perjantai 22. elokuuta 2008

Säikähdys


En saanut taaskaan unta. Tuntui oudolta. Jotain oli muuttunut. Sitten tajusin: sisälläni ei liikkunut mitään. Olin viimeisien kuukausien aikana tottunut siihen, että sisälläni elää kuplii, potkii ja hikkaa. Olin tottunut siihen, että kehoni antaa suojan uudelle elämälle, mutta yhtäkkiä -ei mitään. Aloin laskea liikkeitä neuvolassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta liikkeitä ei ollut. Lopulta yöllä muutama liike ja niiden rauhoittamana nukuin vain herätäkseni hetken päästä uudestaan. Kuuntelin ja kuuntelin kehoani, mutta se ei sanonut minulle mitään. Vatsa tuntui siltä, kuin siellä ei olisi ketään. Painelin ja heilutin vatsaani, mutta se vain pysyi kuolleen ja tyhjän tuntuisena. Istuin sängyssä ja katsoin edessäni olevaa tyhjää pinnasänkyä. Sitä samaa, jossa minä olin nukkunut vauvana, jossa siskoni oli nukkunut ja jossa esikoiseni oli nukkunut. Mitä, jos sänky ei saakaan enää saatella uutta nukkujaa unten maille? En pysty sanomaan, miltä minusta tuntui. Rukoilin ja toistin mielessäni tai ääneen: -LIIKU!
Soitin sairaalaan ja käskettiin soittaa neuvolaan. Soitin neuvolaan ja käskettiin soittaa sairaalaan. Lopulta sain ajan neuvolaan sydänääniä kuuntelemaan. Makasin tutkimusalustalla ja vatsaani siveltiin geeliä, sitten terveydenhoitaja laittoi anturin vatsalleni. Ei mitään. Anturia siirrettiin, ei vieläkään mitään. Pidätin henkeäni ja pystyin vaistoamaan, miten mieskin pidätti henkeään ja sitten, Luojalle kiitos, tuttu kavionkopse alkoi kuulua! Minun lapseni sydän siellä hakkasi kiivaasti. Liiankin kiivasti, oli varmaan äidin hermoilu saanut lapsenkin pulssin kohoamaan. Vasta siinä vaiheessa tulivat kyyneleet, jotka olin kahlinnut sisääni. Ainakin lapsen sydän lyö. Lapsi on elossa!
Varmuuden vuoksi lähdimme vielä tunnin matkan päähän sairaalaan. Sydänkäyrä piirtyi hyvin. Ultraäänellä tutkittaessa alkoivat tutut potkutkin taas tuntua. Supistuksetkin palasivat myöhemmin. Kaikki oli kunnossa. Olen silti pois tolaltani ja yritän vain hengitellä rauhallisesti ja käsittää, että KAIKKI ON HYVIN. Viimeistään tänään ymmärrän, kuinka paljon tätä lasta jo rakastan. Kuinka paljon tätä lasta jo rakastetaan.
Tule pian!

10 kommenttia:

Fotomontaasi kirjoitti...

... seikkailin virtuaalimaailmassa ja jouduin jotain kautta tänne sinun blogiin... hui, että sikähdin minkäin. Onneksi kaikki kuitenkin oli hyvin. Ja onnea loppuodotukseen...

Solveig kirjoitti...

Muistin heti niin selvästi, miten paljon säikähdin, kun odotin kuopusta. Vein roskia ja sanomalehtiä kierrätyspisteeseen. Kengännauha tarttui kengän koukkuun (siihen, mihin ne nauhat laitetaan ristikkäin). Kaaduin mahalleni maahan, mutta sanomalehtipussi jäi onneksi siihen väliin. Vein pussit, menin sisälle, sohvalle makaamaan ja itkin ääneen. Pelkoa ja säikähdystä ja sitä, miten rakas se vauva olikin jo.

Tuosta syystä eläydyin hirveästi sun kokemukseen.

Hyvää odotuksen loppua.

Leijonainen kirjoitti...

Voi Katilein, millaisen säikäyksen olet saanut. Olin fotomontaasin sivulla lukemassa runotorstain runoa ja siellä luin kommenttisi. Ihmettelen miksi blogilista ei ilmottanut, että olet kirjoittanut. Syöksyin sieltä tänne kiireesti lukemaan, mitä on tapahtunut. Huh, onneksi oli väärä hälytys. Vauva oli varmaan eri suunnassa, ja nukkui myös, siksi ei liikkeitä tuntunut. Toisaalta hän ei mahdu niin paljoa liikkumaan enää, kun on isompi. Kaikkea hyvää ja voimia vielä vähän aikaa, kyllä hän sieltä tulee ja on RAKAS.

Katilein kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Olen nyt illan aikana yrittänyt rauhoittua ja puhunut siskon ja äidin kanssa puhelimessa. Olisivat tulleet tännekin, jos olisin tarvinnut, mutta kirjoittaminen helpotti enkä jaksa nyt livenä ketään. Puhelimessakin tuli itku. Ihmeellistä, että kaikki tunteet purkautuivat vasta sitten kun jo tiesin, että kaikki on hyvin. Oli kamalaa, kun vauva ei tuntitolkulla ilmoittanut itsestään mitään. Miestä käy sääliksi, kun lähti kaiken tämän jälkeen vielä iltavuoroon, mutta eiköhän hän pärjää. En ajatellut, että olisin kirjoittanut blogiini mitään näin henkilökohtaista, mutta kirjoittaminen auttoikin asian käsittelyssä.

savisuti kirjoitti...

Hei, tulin tänne SKY:n sivuilta. Kirjoitit niin elävästi että pidätin jo hengitystä ja pelkäsin - pahinta. Onneksi se pikkuinen siellä oli ihan kunnossa ja varmaan vaan pelleili äidin kanssa tai sitten veteli hirsiä tietämättä sinun huolistasi mitään. Voimia loppurutistukseen! Minun rakkaille odotetaan perheen esikoista ihan millä hetkellä hyvänsä. Tässä puhelinta vahtiessa kirjoittelen.

olematon kirjoitti...

Meidän Poika (varsinkin) taisi pitää välillä pitkähköjä hiljaisia hetkiä niin, että sitten odoteltiin "pienellä jännityksellä".

Mihinkään ei ehditty soittamaan.

Kutri kirjoitti...

Voi veljet että minä jo muutuin ite ihan siniseksi kun en pystynyt lukemisen aikana edes hengittämään - HUH! Onneksi kaikki on hyvin!!! Muistan ite tunneryöpyn, kun tätä iltatähteä odottaessani kaaduin opehuoneen märällä lattialla niin että tanner tömähti, ja mua itketti silloin jo ihan sairaasti, kun pelkäsin, että alkais mennä kesken. Just sen tajuaminen, miten paljon sitä lasta rakastaa vaikka se vielä on vasta masussa, oli ihan ylitsekuohuva kokemus.

tia kirjoitti...

Kyllä täälläkin jännitin mitä kirjoituksen edetessä käy.

Hyvinhän siellä voidaan, hyviä odotuksen aikoja.

Noora kirjoitti...

Voi minkä säikähdyksen olet joutunut kokemaan!Mutta onneksi selvisitte säikähdyksellä.Muistanpa omastakin odotusajasta vastaavan kokemuksen,vauva ei liikkunut(yleensä oli jatkuvassa liikkeessä ja hikassa).Painelin mahaa,eikä mitään.Taisin soittaakkin jo neuvolaan,mutta sitten se taas alkoi,hikka ja liikehdintä mahassa..Tuo säikähdyksen tunne jäi kyllä hyvin mieleen.

Katilein kirjoitti...

Nyt olenkin sitten ollut kiitollinen kaikista liikkeistä, jotka tuntuvat. Varmasti monilla on ollut vastaavanlaisia säikähdyksiä. Pahinta oli se, kun moneen tuntiin ei tuntunut yhtään mitään, ei edes pientä liikettä..