perjantai 29. elokuuta 2008

Kauhua

Minä en saisi enää katsoa kauhuelokuvia. Minulla on aina ollut hyvä ja vilkas mielikuvitus, joten kauhuelokuvat saattavat saada minut todella pelkäämään. Nuorempana katselin kauhuelokuvia sujuvasti, mutta ehkä ne eivät sitten olleet niin kauheita kuin se, jonka katsoin eilen. Minä jotenkin asetun sellaiselle taajuudelle, että tämä on nyt kauhuelokuva, nyt kuuluu pelätä.
Katsoin siis eilen The Ring-nimisen elokuvan. En juurikaan katso elokuvia, mutta koska tiesin että on ihan turhaa yrittää nukkua, juutuin television eteen. En nähnyt elokuvaa ihan alusta, mutta pääsin kuitenkin juonesta kärryille.
Elokuvassa oli käytetty (luonnollisestikin) visuaalisuutta ja äänimaailmaa hyväksi. Elokuvaan sopivat hyvin siihen valitut kylmät sävyt: kylmää sinistä, harmaan eri sävyjä, mustaa, kovaa valkoista. Lisäksi elokuvassa tuntui suurimman osan aikaa olevan ilta tai yö, joka lisäsi synkkää tunnelmaa. Äänillä peloteltiin kauhuelokuvalle tyypilliseen tapaan, käytössä oli yllättäviä, kovia ääniä, kirkumista ja pelottavissa kohtauksissa "jännitysmusiikkia". (Sellaista pystyy muuten itsekin tekemään helposti soittamalla pianon matalia ääniä, mustia ja valkoisia koskettimia vaihdellen).
Elokuvassa oli muitakin psykologisia jippoja, kuten muodottamaksi vääntyneitä kasvoja, majakan kammottavasti pyyhkivä valokiila, riivattu lapsi, pelottavia piirustuksia...
Minä pystyn siis viileästi etsimään kaikkea tällaista elokuvasta ja ymmärrän, miten siihen on haettu ihmistä pelottavia tai järkyttäviä elementtejä. Järkevästi ajatellen ei siis pitäisi pelätä. No mitä minä sitten tein? Pelkäsin. Ja pakko oli silti katsoa. Mainoskatko tuntui aina helpotukselta ja sitten taas jatkettiin pelkäämistä. Laitoin kirkkaan valon päälle ja television äänet mahdollisimman pienelle. Neuloin maanisesti neuletyötäni eteenpäin, koska se tuntui turvalliselta. Olin iloinen, kun kissa viihtyi vieressäni. Elokuvan loppu oli vähän töksähtävä ja nopea joten tiesin jo, kun elokuva loppuu että se ei tule uniini minua kiusaamaan (eikä tullutkaan). Minun oli silti elokuvan loputtua katsottava jotain käsittämättömän tyhmää komediasarjaa ikään kuin tasoittamaan edellistä.
Minä taidan olla aika nynny.
Tällainen hirmuinen kauhuolento oli tarttunut kameraani muutama päivä sitten. Hui.

15 kommenttia:

Leijonainen kirjoitti...

Minä en katso kauhuelokuvia koskaan, enkä muitakaan elokuvia, missä lapsia kohdellaan väärin. En vain kykene, vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että tämä on vain elokuvaa.

Minulla on muutenkin vähän liikaa tuota mielikuvitusta. Jos tapahtuu jotain poikkeavaa, mielikuvitukseni keksii heti sata syytä, että on käynyt niin ja niin.

Nykyisin elokuvat ovat juuri kauhua tai sitten ihan siirappia, eikö voisi tehdä jotain minullekin. En Pianoakaan voi ikuisesti katsoa.

Niin ja hei, hieno alkukuva, tosi iloinen.

Kutri kirjoitti...

En katso minäkään kauhuleffoja. Ei kertakaikkiaan pysty, mä samaistun aina liikaa siihen uhriparkaan joka kokee karmean kohtalon.
Työkaveri (raavas mies ja varmaan miljoonia leffoja nähnyt) kommentoi aikanaan Ringiä kun se pyöri leffateattereissa ja hän oli käynyt sitä katsomassa, että siinä oli niin karmiva äänimaailma että hänkin oli ihan hiukset pystyssä.

Katilein kirjoitti...

Hui! En olisi ikinä uskaltanut katsoa Ringia elokuvateatterissa, kun siellä on mielestäni muutenkin äänet niin kovalla!
Leijonainen: Minäkin pidän kovasti Pianosta ja osaan soittaa siitä "sen kauneimman kappaleen". Amelie on myös kaunis ja värimaailmaltaan ihana elokuva.

Sormustin kirjoitti...

Minäkään en nauti kauhuleffoista. Olen kyllä opetellut katsomaan, "pitäähän aikuisen naisen nyt osata suhtautua" -meiningillä. Silti ne tulee mun uniin aika usein, ainakin seuraavana yönä.

Onneksi on monenlaisia elokuvia, minunkin makuuni. Viimeksi katsoin dvd:ltä No Country for Old Men - suosittelen, oli aivan loistava.

Katilein kirjoitti...

Sormustin: Kiitos elokuvavinkistä! Minä majailen vain kotona, kun liikkuminen on selkäsäryn takia niin vaikeaa, joten otan kiitollisena vinkkisi vastaan. Lukeminen, tv ja käsityöt alkavat jo vähän pitkästyttää. Haluaisin kävelylle ja kirpparille.

Lea kirjoitti...

Mua ei enää jännitä. ;o} Tajusin jossain vaiheessa, että elokuvat ovat vain... elokuvia. Hupia. Mielikuvituksella niistä tulee joko parempia - tai huonompia. Ringistä irtoaa vain läjä kliseitä. Ei säväytä kauheasti.

Kiitos vierailusta. Käy toistekin.

Midria kirjoitti...

Mulle tulee aina samanlainen olo kun katsoo noita leffoja, äkkiö valot päälle ja jotain tekemistä:)

HP kirjoitti...

Mä en pysty kauhuelokuvia katsomaan ollenkaan, mielikuvitus laukkaa muutenkin villinä. Lasteni syntymän jälkeen boikottiin ovat joutuneet myös elokuvat, joissa on surullisia lapsikohtaloita. Murehdin ja märehdin niitä jälkeen päin monta päivää ihan alamaissa. Nykyään veljeni toimivat leffojen ennakkoyleisönä ja kertovat sitten oliko joku elokuva hp:lle sopiva vai ei =).

Saako blogisi lisätä blogini "jotain mielenkiintoista" listalle?

Katilein kirjoitti...

Lea: Minulla on ystävä, joka pystyy myös katsomaan kaikkea mahdollista ilmeenkään värähtämättä. Itse en pääse siihen tilaan :)

Midria: Mieheni nauroi, kun seuraavana päivänä kerroin, miten olin varustautunut kauhuelokuvan katsomiseen -valot päälle, äänet pois, kudin käteen...

Hp: Lapsen saaminen on muuten vaikuttanut todella paljon omaan herkkyyteeni, nykyään en kestä ohjelmia, joissa on surullisia lapsikohtaloita. Varsinkin jos katson jonkun surullisen tosielämäjutun, itken ihan estottomasti.
Olen iloinen, jos haluat linkittää blogini, joten totta kai se sopii.

olematon kirjoitti...

Nuorempana en katsonut muuta kuin kauhua. Nykyään se ei oikein maistu. Se on menettänyt funktionsa.

Kauna elokuvan extroissa oli psykologin haastattelu, jossa hän selvensi kauhuelokuvan vaikutuksia. Samoin kuin paniikki väkijoukossa, kauhu tarttuu uhrin kasvojen pelokkaasta ilmeestä. Kun näemme uhrin olevan peloissaan alamme tuntemaan pelkoa, sillä samaistumme pelkäävään. Jos hän pelkää, ehkä minunkin olisi syytä. Emme nimittäin heti ole samaistumassa [sisältää juonipaljastuksen]esim. Ringin pikkutyttöön vaan valitsemme jotain mikä on meitä lähempänä. On vaikea samaistua johonkin niin vieraaseen kuin kuolleeseen kaivosta television läpi tulevaan omituisesti kävelevään tyttöön.

Niin ja jos jollain sattuu olemaan irrationaalisia pelkoja johtuen esim kauhuelokuvista niin huomatkaa seuraava. Kun pelottelemme itseämme kuvitelmilla että jokin kauhea on tulossa meitä kohti, kuvitelma jää juuri tähän.

...Eli katsottuamme jonkin elokuvan ja siirryttyämme nukkummaan makaamme kauhusta jäykkänä omassa sängyssämme peläten, että jos nostamme peittoa niin siellä jokin tuijottaa takaisin ja iskee välittömästi. Niin anna tuon jonkin iskeä. Anna sen käydä kimppuun, sillä sen kuvitelman voima perustuu siihen, ettei se paljastu voimattomaksi. Sama harjoite käy muidenkin pelkojen kanssa...

Katilein kirjoitti...

Olematon: Tuo on totta. Eräs ystäväni näki pienenä painajaisia usein ja sitten hänen äitinsä antoi hänelle ohjeen sanoa painajaisen otukselle suorat sanat ts. kohdata pelkonsa ja tämä auttoi.. Peloista pääsee eroon vain kohtaamalla ne ja käsittelemällä niitä. Silti usein varsinkin lasten kohdalla lasten pelkoja vähätellään sen sijaan, että etsittäisiin keinoja käsitellä niitä ja sitä myötä päästä niistä eroon.

olematon kirjoitti...

Lasten ongelmia ei ylipäätään pitäisi vähätellä, muttei myöskään liioitella. Tarkoitan liitoittelulla sitä, että kun oma lutunen kaatuu pihalla tästä tehdään isompi numero kuin mitä se on.

Itse lakkasin näkemästä tyystin painajaisia kun kohtasin yhden unieni hirviön. Lakkasin vain pakenemasta sitä ja käännyin sitä kohti. Se vaikutti pettyneeltä.

Katilein kirjoitti...

Minä olen varmaan aika kamala äiti, kun en lainkaan mene hysteriaan mukaan, jos lapsi saa pieniä naarmuja. Katson naarmun ja totean vain, että joo-o, kyllä toi nyt hetken sattuu, mutta menee sitten ohi. Keino kyllä toimii aika hyvin myös muiden kuin omien lasten kanssa...
En kestä muutenkaan liiallista hysterisointia, varsinkin nuoret naiset tuntuvat tekevän kauhean numeron kaikesta (etenkin jatkuvista ihmissuhdeongelmistaan :) ). Yhdessä vaiheessa minusta tuntui, että kaikilla ystäväpiirissäni on joku ongelma ja minun ongelmani oli se, etten jaksanut jatkuvasti olla setvimässä muiden ongelmia (joita en loppujen lopuksi edes pitänyt kovin suurina...).

olematon kirjoitti...

Et nyt hirveän pahalta äidiltä kuullosta :D Se hienoinen raja joka menee liioittelun ja vähättelyn välillä on se mistä se hyvä äitiys/isyys/inhimillisyys löytyy.

Katilein kirjoitti...

Hyvin sanottu!