Elena

Luin Joel Haahtelan Elenan. Haahtelaa on kovasti hehkutettu sekä mediassa että monissa blogeissa, joten oli jo aikakin tutustua hänen tuotantoonsa. Elena on pienoisromaani, se on kaunis ja lyyrinen. Kirja on kuin yhtä pitkää runoa. Pidän maalailevasta tekstistä ja siitä, miten Haahtela on tämän kirjan kirjoittanut. Kirja myös yllätti eräällä juonteenkäänteellään.

Minun maailmaani Haahtelan Elena ei mullistanut, mutta kirja oli kuin hellä hipaisu. Ei kosketus, vaan hipaisu jo siksi, että se oli lyhyt. Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen. Tämä oli ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka luin. Seuraavalla kirjastokäynnillä lainaan taas Haahtelaa. Seuraavassa pieni, melko sattumanvaraisesti otettu näyte kirjasta.

Päivisin en syö mitään, koska kuumuus vie ruokahalun. Olen laihtunut, iho uurtuu. Iltaisin syön jotain yksinkertaista kuten lihaa ja perunoita tai muutaman appelsiinin. Panen palan appelsiinin kuorta kylmään veteen ja annan seisoa hetken. Muistan ensimmäisen appelsiinin, jonka äiti toi kotiin kun olin lapsi. Se halkaistiin neljään osaan, eikä tiedetty miten syödä. Se on Afrikasta äitini sanoi ja katseli lumoutuneena hedelmää.

Kuvassa kirjan lisäksi eilisiä kirpputorilöytöjä.

Arvontaa!

Hurrrja juttu! Blogilaskuri on kuin varkain kierähtänyt yli viiden tuhannen! Yli 5000 kertaa on blogissani käyty. Ihan ihmeelliseltä ja superkivalta tuntuu, kun joku jaksaa höpinöitäni lukea. Ruusu kaikille lukijoille!Iloitsen laskurin lukemasta niin paljon, että päätin pistää pystyyn arvonnan. Arvonnan palkinnoksi kääräisen kuvassa näkyvän Markus Zusakin kirjoittaman Kirjavarkaan.
Olen kirjoittanut kirjasta täällä.
Arvontaan voi osallistua jättämällä jonkun merkin itsestään kommenttilootaan. Jos arvontaan osallistuu vain yksi ihminen, hän saa kirjan automaattisesti. Arvontaan voi osallistua 25.11. 2008 asti.
Onnea arvontaan ja tunnelmallista viikonloppua!

H

Haahtela, Honkasalo, Home, Huovi, Heikkinen, Haasjoki.Kävin kirjastossa viime keskiviikkona (ja maksoin taas sakkoja 15 euroa, tämän vuoden ennätys). Päätin lainata jonkun Joel Haahtelan kirjoista, hänestä kun on viime aikoina niin paljon puhuttu -myös täällä blogimaailmassa. Valitsin Elena-nimisen kirjan.
Sitten sain päähäni lainata muitakin kirjoja, joiden kirjoittajan nimi alkaa H:lla.

Ennen kuin menin lainaustiskille, kävin vielä runohyllystä lainaamassa kaksi runokirjaa.
Kotona huomasin, että runoilijoiden sukunimetkin alkoivat H:lla. Asia oli sattuma, mutta tuotti minulle outoa tyydytystä.

Kuolinkellot

Alkavan marraskuun pimeisiin iltoihin sopii ripaus jännitystä. On tietysti subjektiivista, mikä ketäkin pelottaa, mutta minä olin ajoittain jopa kauhuissani lukiessani Juan Gómez-Juradon Kuolinkelloja. Luin kirjaa öisin, joten mielikuvitus ja väsymys saivat kirjan tuntumaan vielä pelottavammalta.

Katolisen kirkon paavinvaali lähestyy ja yhtäkkiä ehdokkaita alkaa kuolla. Tapauksia aletaan tietysti tutkia ja tutkimukset paljastavat karmivia asioita. Erityisen kamalina pidin kuvauksia, joita oli tekstin joukossa. Niissä käsiteltiin erään ihmisen ja lääkärin välisiä keskusteluja.

Kirjassa kerrotaan fiktiivisesti katolisen kirkon kulisseista ja se on mielenkiintoista. Kirjassa on myös väkivaltaa ja raakuutta, mutta mielestäni niillä ei ole mässäilty, vaan ne sopivat kirjan juoneen.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2005 ja suomennettu vuonna 2008. Juan Gómez-Jurado on syntynyt vuonna 1977 ja Kuolinkellot on hänen esikoisteoksensa. Se on ollut huikea myyntimenestys ja sen oikeudet on myyty yli neljäänkymmeneen maahan.

Suosittelen kirjaa ja minusta sitä kannattaa lukea juuri illalla tai yöllä, kun on jo pimeää ja hiljaista.

Auringon valtakunta

Auringon valtakunta on kirja, jonka nappasin kirjastonhoitajan kärrystä kiehtovan nimen perusteella. Jos olisin lukenut takakannen tekstin, voi olla että kirja olisi jäänyt lainaamatta. Kirja on nimittäin kuvaus sodasta ja sota ei ole minulle mieluisa aihe. Luin kirjan kuitenkin ja lukeminen oli todella hidasta.
Kirja kertoo toisesta maailmansodasta 11-vuotiaan Jimin näkökulmasta. Jim on englantilaisen liikemiehen poika ja hän asuu Shanghain kansainvälisellä alueella. Jim ei ole koskaan asunut Englannissa. Kaupungin ilmapiiri on kireä ja lopulta pelätty sota alkaa. Jim joutuu eroon vanhemmistaan ja oppii selviytymään sodan jaloissa. Monien vaiheiden kautta hän päätyy sotaleirille, jossa hän viettää kolme vuotta.
Kirjassa on mielenkiintoista se, miten niin poikkeavasta tilanteesta tulee jotenkin normaali ja miten Jim suhtautuu esimerkiksi kuolemaan hyvin käytännöllisesti ja sen enempiä tunteilematta. Merkittävää on myös se, miten vähän ihmiselämällä on arvoa. Tässä kirjassa varsinkin kiinalaisia kohtaan ei tunnettu minkäänlaista kunnioitusta. Kiinnostavaa oli kuvaus siitä, millaisia hierarkioita ihmisten kesken muodostuu ja millaista keinottelua henkiinjäämisestä käydään.
Otin kuvia aampalastani tähän oheen, mutta kirjaa ei sovi lukea samalla kun syö. Siinä on väkivaltaisia ja raakoja kuvauksia, mutta kuvaukset on kirjoitettu tyylillä. Ne eivät ole itsetarkoitus vaan tukevat tarinaa. Jotkut kuolemaan tai väkivaltaan liittyvät kohtaukset on kirjoitettu suorastaan kauniisti. Jim tottuu vankileirillä olemiseen, siitä tulee hänen kotinsa ja sodan loputtua hän tuntee jopa haikeutta siitä, kun vankileiriaika loppuu.

Kirjan kirjoittaja J. G. Ballard vietti lapsuutensa Shanghaissa ja joutui Jimin tapaan sodan ajaksi japanilaisten internointileirille. Kirja on kirjoitettu vuonna 1984.

Kirjaa suosittelisin varmaan sotahistoriasta kiinnostuneelle lukijalle. Tunnen itse Japanin tapahtumia huonosti, eikä niihin niin paljoa Suomessa olekaan keskitytty. Kai Japani tuntuu niin paljon kaukaisemmalta kuin esimerkiksi Euroopan maat. Lukemistani hidastivat lukuisat sotaan ja sotakalustoon liittyvät minulle vieraat termit. Kirjan lukeminen sujui hyvin tahmeasti, vaikka kirja olikin hyvin kirjoitettu ja melko kiinnostavakin.

Ankea Aulikki

Olen lukenut kesällä kolme Aulikki Oksasen kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Kirsikkavarkaat 1976 ja Entiset vyötäröt 1986) sekä yhden romaanin (Näin syntyy kyyneleet 1970). Entuudestaan tiedän Aulikki Oksasen tuotantoa vain runoista ja ihanasta Sinua, sinua rakastan laulusanoituksesta. Minulla on myös hämärä käsitys hänen poliittisesta aktiivisuudestaan, mutta nyt laiskotti sen verran, etten viittinyt hakea googlesta lisätietoa.
Aulikki Oksasen tyyli (näiden lukemieni teosten pohjalta) olisi varmaan realismi, jos tyyliä nyt haluaa kategorisoida. Tyyli on välillä vähän ankeakin ja Näin syntyy kyyneleet-kirjassa oli yksi niin ikävä kohta, että teki vähän huonoa. Kohta liittyy lapsen asemaan ja lasten huonoon kohteluun. Novelleista pidin erityisen paljon, mutta romaanikin oli hyvä. Oksanen on tavoittanut jotain rehellistä ja olennaista suomalaisesta yhteiskunnasta. Kirjat ovat myös vahvaa ajankuvaa, arkirealismia.
Minulle tulee kirjoista paljon ajatuksia mieleen. Ajatukset polveilevat niin paljon, etten viitsi nyt kirjoittaa kaikkea tähän, mutta voin kirjoittaa, mihin ne liittyvät. Lapsen asemaan eri aikoina. Sotien vaikutukseen ja siihen, miten sodat ovat tavallaan vaikuttaneet myös seuraaviin sukupolviin. Omassa suvussani sodat ja niiden lieveilmiöt aiheuttivat ikävää väkivallan kierrettä, joka on onneksi katkennut. Kolmas näkökulma, joka tuli mieleeni on naisen asema. Arvaa, mikä yhdistää kolmen aivan eri ajan kirjailijaa, W. Somerset Maughamia, Aulikki Oksasta ja Sophie Kinsellaa? Kaikkien mainitsemieni kirjailijoiden (jossain) kirjassa naisen suuri tavoite on ollut päästä naimisiin. Siis jopa siinä 2000-luvun hömppäromaanissa (Kinsella).
En ole mikään kiihkofeministi, mutta pidän todella rasittavana sitä, että nainen kuvataan edelleenkin niin kapeasti (ainakin välillä). Eikö naisilla nyt sentään ole muitakin haaveita, kuin naimisiinmeno ja eikö nainen nyt pysty muuhunkin kuin olemaan jonkun vaimo?! Aulikki Oksasen edellä mainitsemiani kirjoja suosittelen kuitenkin lämpimästi. Niiden sisältö on paljon muutakin tai kaikkea muuta kuin pyrkimys avioliittoon.

Bridget Jonesin sisko

Tämän kirjan päähenkilö Emma Corrigan voisi hyvin olla Bridget Jonesin vähän fiksumpi pikkusisko. Kuten Bridget, Emmakin säheltää ja hänelläkin on noloja salaisuuksia. Sophie Kinsellan Salaisuuksia ilmassa - kirja on kevyt ja hauska. Sellainen mukava välipala, joka sopii luettavaksi vaikka kipeänä tai rankan opiskelu- tai työputken jälkeen. Mitään syvällistä tai ahaa-elämyksiä tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta hömppäkirjana tämä on -no, ihan kiva.
Kirja kertoo tietenkin salaisuuksista, parisuhteen vaikeudesta, työuran luomisesta, vaatteista ja rakkaudesta.
Kirja kuuluu samaan kategoriaan, kuin Bridget Jonesit, Olivia Joulesit, Paholainen pukeutuu Pradaan, Manhattanin blondit ja Täysillä yötä päivää.

Alla muutama Emma Corriganin salaisuuksista:

1. Kate Spaden laukkuni on jäljitelmä.
2. Rakastan makeaa sherryä, vaikka se on maailmankaikkeuden juntein juoma.
3. Minulla ei ole hajuakaan, mistä sanoista NATO tulee. Tai edes mikä se on.
4. Painan 58,5 kiloa. En 50,5 niin kuin poikaystäväni Connor luulee. (Vaikka puolustuksekseni sanottakoon, että minulla oli aikomus ruveta dieetille, kun valehtelin hänelle. Ja kaiken kohtuuden nimessä haluan huomauttaa, että luvuissa on vain yksi eri numero.)
5. Minusta Connor on näyttänyt aina vähän Keniltä. Siis niin kuin Barbien Keniltä.
6. Joskus kesken kiihkeän seksin minua alkaa yhtäkkiä naurattaa ihan hillittömästi.
7. Menetin neitsyyteni Danny Nussbaumille meidän vierashuoneessamme sillä välin kun äiti ja isä katsoivat alakerrassa Ben Huria.
8. Olen jo juonut viinin, jonka isä käski avata vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
9. Sammy-kultakala kotona ei ole sama kultakala, jonka äiti ja isä jättivät hoitooni Egyptin-matkan ajaksi.

Emmalla on vielä seitsemän salaisuutta listassa ja niiden ympärille kirjan juoni kietoutuu. Luulenpa, että jokaiselta naiselta löytyy tuollainen pieni salaisuuksien lista. Minultakin.

Lempipaikka

...tai yksi niistä on kuvissa näkyvä paikka. Meidän kaupungissamme se on hieno, rauhallinen ja aika uusi. Kirjasto. Minä voisin istua siellä tuntikaupalla ja lukea. Kirjastossamme on kodikkaita lukunurkkauksia, joissa on mukavat tuolit ja sieltä löytyy myös aivan ihana lehtienlukusali, josta on kaunis näkymä ulos.
Taidettakin kirjastossa on ja yläkerrassa hienot kaartuvat "holvit", joiden laella on ikkuna. Kuva ei valitettavasti tee mitään oikeutta arkkitehdin hienolle luomukselle. Kirjaston ihailijakin kuvissa vilahtaa, tosin ihan vain kotisohvalla istuen.

Suden vuosi

Aloitin kirjan eilen ja lopetin tänään. Se, että kirja oli pakko ahmia vauhdilla tarkoittaa minun maailmassani sitä, että se on hyvä. En ymmärrä, miksi olen väistellyt Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja, ihan tyhmää. Suden vuosi on Hämeen-Anttilan esikoisteos ja todella nautinnollinen lukuelämys. Kirjassa on lukuisia viitteitä kaunokirjallisuuteen ja ajattelinkin kerätä kirjassa esiintyvien kirjailijoiden nimiä, kunnes ilokseni huomasin, että kirjan lopussa oli viiteluettelo. Lisää lukuvihjeitä voin siis etsiä sieltä.
Kirja kertoo epäsovinnaisesta rakkaudesta, yliopistosta ja kirjallisuudesta. Romaani on sopivalla tavalla sofistikoitunut, mutta ei kuitenkaan mitenkään vaikea. Olin iloinen, jos ymmärsin tekstissä olevia kirjallisuusviitteitä, mutta täytyy myöntää, että suurin osa meni minulta ohi. Se ei kuitenkaan haitannut lukunautintoa ollenkaan, päinvastoin. Nyt minulla on paljon kirjoja, joista pitää ottaa selvää. Olisin lukenut Suden vuodesta pidemmänkin version. Kirjan loppu oli hyvä, se ei loppunut kesken, mutta koska pidin kirjasta niin kovasti, olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Onneksi äitini lupasi eroahdistukseen helpotusta lainaamalla minulle Hämeen-Anttilan muita kirjoja. Minulla ja äidillä on aika samanlainen kirjallisuusmaku, mikä on mahtavaa, koska voimme toimia toistemme kirjavinkkareina. Minä otan muuten mielelläni kirjavihjeitä vastaan. Luen aivan laidasta laitaan, undergroundista kaunokirjallisuuteen, lastenkirjoista elämäkertoihin...
(Suden vuosi on muuten yksi niistä pokkareista, jotka ostin alennusmyynnistä. Olin matkalla kirjastoon, mutta eksyinkin shoppailemaan -onneksi).

Ps. Pifissäni on vielä tilaa. Rullaa alaspäin, niin löydät Pifin ohjeet.

Lakonisuutta

Jos olet saanut tarpeeksesi riimirunoista ja siirappisista rakkausrunoista ja haluaisit lukea runoja elämästä ja siitä rakkaudestakin, Hal Sirowitz voisi olla piristävä vaihtoehto.
Monta vuotta sitten istuin tylsistyneenä television ääressä ja pujottelin kanavalta toiselle. Yhdellä kanavalla synkän näköinen vähäeleinen mies luki runoja. Pysähdyin sille kanavalle. Miehen tyylissä oli jotain seisauttavaa. Hän luki runojaan hitaasti, melkein murahdellen. Miehen tyyli ja runojen sisältö olivat vastustamaton yhdistelmä. Runot olivat lakonisia, ja tummasävyisiä, mutta silti niiden rivien väleissä oli runsaasti huumoria. Olin myyty. Kirjoitin runoilijan nimen muistiin ja Turun Kirjamessuilta ostin heti runoilijan runokirjan Äiti sanoi (julkaistu 1996, suomennettu 1999). Ahmin runokirjan jo kotimatkan aikana auton takapenkillä. Myöhemmin ostin myös Sirowitzin Terapeuttini sanoi- ja Aikansa kutakin-kirjat, mutta ne eivät mielestäni olleet yhtä nasevia, kuin Sirowitzin ensimmäinen kirja. Tässä muutama maistiainen Äiti sanoi-kirjasta. Miltä vaikuttaa? (Kuvittele, että tätä luetaan sinulle täysin eleettömästi monotonisella äänellä).

KUOLLUT KULTAKALANI

Halusin lemmikiksi alligaattorin
mutta vanhempani hankkivat minulle kultakalan.
Kun kala kuoli, äiti huuhtoi sen alas vessanpöntöstä.
Hän sanoi, että jos hautaamme sen pihalle,
kissa tulee, kaivaa kalan ylös ja syö sen.
Raivostuin isälle, joka kävi vessassa
kymmenen minuuttia hautajaisten jälkeen.
Hän ei kunnioittanut vainajan muistoa.

EI PUHU MINULLE ENÄÄ

Kauneus on vain pintaa, Isä sanoi,
mutta älä kerro äidillesi, että sanoin
niin tai hän luulee, että väitän
häntä rumaksi. En nainut häntä
vain ulkonäön takia. Nain hänet,
koska ajattelin, että hän on lempeä.
Tänään satun olemaan väärässä. Mutta
se ei tarkoita, ettenkö olisi oikeassa huomenna.

EPÄMUODOSTUNUT SORMI

Älä tunge sormeasi ketsuppipulloon,
Äiti sanoi. Se voi juuttua kiinni, ja
sitten sinun täytyy odottaa, että isä
tulee kotiin ja kiskoo sen irti. Hän
ei ilahdu nähdessään likaisen kynnen
kiemurtelevan ketsupissa, jota aikoi laittaa
hampurilaiseensa. Hän nykäisee sormen ulos niin rajusti
ettet loppuikänäsi pysty
panemaan siihen sormusta.
Ja jos sinulla joskus on tyttöystävä ja
te kuljette käsi kädessä, hän varmasti kysyy,
miksi yksi sormistasi on epämuodostunut,
ja joudut kertomaan hänelle, miten
et kuunnellut äitiäsi vaan
jatkoit leikkimistä ketsuppipullolla,
ja hän ajattelee, ettei tuo poika luultavasti
kuuntele minuakaan, ja työntää kätesi pois.

Nirppanokka?

Tuollainen Orkidean ihanuus muutti luokseni toukokuun lopulla. Sain sen lahjaksi. Kauhea vastuu alkoi heti painaa hartioillani, minä nimittäin olen aivan surkea kasvien kanssa. Nyt Orkidea on asunut perheessämme jo kaksi kuukautta ja säilynyt hengissä! Ehkä se ei olekaan niin nirppanokka, kuin pelkäsin. Muutaman kerran olen upottanut sen sadeveteen ja tarjoilin sille myös kahvia. Nällä eväillä Orkidea-prinsessamme on jaksanut ilahduttaa meitä.

Minulla on muuten merkillinen kirjahylly. Se ei ole kovin iso, mutta sieltä löytyy kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Esimerkiksi Helpot huonekasvit-kirja. Kirja, jota en olisi koskaan hankkinut, mutta olin jälleen kerran unohtanut peruuttaa kirjakerhon kirjan ja kun en saanut kirjaa ajoissa palautettuakaan, se jäi minulle. Ihan hyvä kirja silti, jos vaikka innostuisin sisustamaan kasveilla. Ilmaa puhdistavat kasvit-osio on ainakin mielenkiintoinen... (Eivät ne kasvit silti varmaan pölyä syö vai miten mahtaa olla..?)

Kissa ja hiiri

Luin kirjan, joka oli taas ihan erilainen muihin lukemiini verrattuna. Kirjan maailma oli kaukana omasta kokemusmaailmastani. Kirja on myös kirjoitettu eri aikana kuin mitä minä olen elänyt, se on vuodelta 1962.

Kirjassa kerrotaan poikien ja nuorten miesten maailmasta. Kirjassa poikajoukko sukeltaa hylylle, joka on entinen Czaika-luokan alus ja joka makaa Itämeren pohjassa. Kirja on kasvukertomus erään pojan varttumisesta lapsesta nuoreksi mieheksi. Kirja sai minut pauloihinsa, vaikka siinä kerrottiin paljon sellaisesta, mikä ei kosketa elämänpiiriäni -tai ehkä juuri siksi.

Kirjan kirjoittaja Günter Grass on mestari kuvailemaan erilaisia maisemia ja tunnelmia. Tuntui kuin olisin itsekin sukeltanut Itämeren lasipullon vihreässä sylissä poikajoukon mukana. Pojista varsinkin yksi, Mahlke sukelsi merestä aarteita. Muistin lapsuudesta sen tunteen, kun löysi aarteita. Aikuisen silmä ei tietenkään löytämiäni tavaroita tunnistanut aarteiksi, mutta ei voi mitään, aikuiset nyt ovat sellaisia. Lapsuuteni kesinä kuljimme kakarajoukolla tönkimässä kaikki mahdolliset nurkat -aarteita etsimässä. Muistan myös, kuinka mielikuvituksemme keksi aarteista tarinoita, antoi asioille merkityksiä ja paikkasi niitä aukkoja, jotka jäivät ymmärryksemme ulkopuolelle.

Lukemani kirja oli salaperäinen ja mukaansatempaava ja toivon, että moni löytäisi sen ja lukisi sen. Täytyy vielä mainita, että Grass on aika velho kuvaamaan poikien heräilevää ja pulppuilevaa seksuaalisuutta. Ällöttävän limaisen, tahmean, viehkeästi hän pystyy maalailemaan seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Hänen kyseisestä aiheesta kirjoittamiaan lauseita oli hykerryttävän hauska lukea.

Kirja kannattaa lukea myös siksi, että saa tietää, mikä ihme se kirjan hiiri on. Itse en olisi ikinä keksinyt sellaista tarinaa.

Ihana kesäloma..

Olen odottanut kesää jo joulusta asti. Rakastan sitä, kun työn täyttämien päivien keskeltä havahtuu siihen, että luonto on jälleen kerran toistanut luomiskertomuksen, herännyt henkiin ja ympäröinyt minut uudella vihreällä.

Luonto herää nopeasti. Ahnaasti se juopuu auringosta ja kasvaa melkein kohisten. Pian joka paikka on sakeana uteliaasti maassa nousseista kukista ja ruohoista ja tuntuu, että ilmassa laulavat tuhannet linnut iloiten uudesta keväästä ja kesästä.

Minäkin iloitsen ja herään henkiin. Talvisen aherruksen jälkeen tunnen ansainneeni kesän levon. Palautuminen vaatii aikaa. Sinä päivänä kun aamulla huomaan, että luovuus kuplii minussa, tiedän oikeasti saavuttaneeni loman.

Olen juhlinut lomaani lukemalla. Minulla on lukemisen himo. Talvella olen työstä väsynyt tai en muuten ehdi lukea ja siksi minun on pakko täyttää sieluuni jääneet kirjojen mentävät aukot kesällä.

Luin jo viime kesänä Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (tämä kirja juolahti mieleeni, kun katsoin seinälläni olevaa Marilyn Monroen kuvaa). Kirja kertoo Marilyn Monroesta ja vaikka olen nopea lukija, olin tuskastua tähän kirjaan. Olen lukenut paljon Marilynistä kertovia kirjoja, joten monet asiat olivat minulle jo tuttuja. Marilyn jaksaa kiehtoa minua, koska hänen hahmonsa on niin traaginen. Minua kiehtoo Marilynin ristiriitaisuus. Miehet ihailivat häntä ja naiset halusivat olla kuten hän.. Millaista on olla kaikkien palvoma ja kuitenkin sisältä niin yksinäinen ja rikkinäinen?

Olin pettynyt Marilyn Monroen monta elämää-kirjaan. Churchwell on kirjoittanut kirjan tavoittamatta tiettyä herkkyyttä, jonka ajattelen Marilyniin liittyneen. Kirja on yritetty kirjoittaa "tieteellisesti". Siinä on siis täsmälliset lähdeviiteet ja se on yritetty jäsentää täsmällisesti. Minusta se on silti melkoista tilkkutäkkiä. Voiko niin populääristä ilmiöstä, kuin Marilyn Monroe kirjoittaa "tieteellisesti", muita Marilynista tehtyjä kirjoja ("lähteitä") referoiden? Tarkoitan, löytyykö kirjalle muita lukijoita, kuin minä, jos se on kirjoitettu tympeän tiedekirjan, Marilyn-hakuteoksen muotoon?