Viime aikoina olen Turun Sanomista ja Puhti-blogista (linkki sivussa oikealla) saanut lukea ikäviä uutisia sivukirjastojen sulkemisesta. Jo pikkutyttönä rakastin kirjastoa. Erityisen juhlavalta tuntui, kun pääsi kaupunkiin ja suuren suurelta tuntuvaan kirjastoon. Muuten viihdyin hyvin pienen kyläni pienessä kellarikirjastossa.
Kirjastonhoitajia oli kaksi, nuorempi ja vanhempi. Toivoin aina että nuorempi olisi töissä, koska pelkäsin vanhempaa. Minusta vanhempi tuijotti minua vähän paheksuvasti, vaikka olin ihan kiltti kirjaston kanta-asiakas. Olin pienenä tyttönäkin oikea kirja-ahmatti, joten kuudenteen luokkaan mennessä olin lukenut koko nuortenosaston ja vähän aikuistenosastoakin läpi.
Olin lukenut kaikki Anni Polvan Tiina-kirjat, kun ilokseni huomasin, että Polvan kirjoja löytyi myös aikuistenosastolta. Otin muutaman Polvan aikuistenkirjoista ja menin lainaustiskille. -2192, sanoin. Se oli kirjastokorttini numero. Tiskin takana oleva vanha kirjastonhoitaja ei suostunut lainaamaan kirjoja minulle. -Noita ei voi lainata lastenkortilla, hän ilmoitti. En muista keksinkö sen sillä kerralla vai vasta myöhemmin, mutta sain lainattua kirjat äitini kortilla. Tämä asia kuitenkin vaivasi oikeustajuani pahasti. Tapausta aikani pohdittuani kokosin koko kuudesluokkalaisen sisuni ja päätin tehdä asialle jotain.
En tuntenut kunnallista päätöksentekoprosessia, joten kirjoitin suoraan kunnanjohtajalle kirjeen, jossa kohteliaasti ilmaisin tyytymättömyyteni kirjastossa vallitsevaan epäkohtaan. Samalla tiedostavana ihmisenä puutuin myös siihen epäkohtaan, että kunnassamme ei ole paperinkierrätyspistettä. Seuraavalla kerralla sain kirjastossa lainata kaikki kirjat omalla kortillani. Kierrätyspistekin tuli kuntaan, mutta vasta paljon paljon myöhemmin. Nyt aikuisena voin kuvitella, miten kunnanjohtaja on sanonut kirjastonhoitajalle, että anna ny sen mukulan lainata niitä kirjoja omalla kortillaan. On tämä virkamies varmaan nauranut kippurassa kirjettäni, jossa mahdollisimman virallisin sanankääntein ilmaisin itseäni ja tyytymättömyyttäni erinäisiin asioihin.
Ps. Lukemieni Anni Polvan romaanien hurjimmat kohdat menivät suunnilleen näin: Aarne katsoi Liisaa syvälle silmiin ja Liisa tunsi, miten puna juoksi hänen poskilleen ja rinta oli pakahtua heidän huuliensa viimein kohdatessa.
Vaikka sain 12-vuotiaana lukea noinkin rajua kamaa, se ei ole aiheuttanut häiriöitä myöhempään kehitykseeni. Hih!