
En ala eritellä uskonnollista elämääni tai sielunelämääni sen enempää, mutta olin eilen kirkossa ja kokemus oli hyvä. En muista, olenko ennen ollut pääsiäisen aikaan kirkossa. Ristin Tien, Via Dolorosan olen kulkenut monta kertaa ja lapsena näyttelinkin siinä.
Menin kirkkoon papiksi valmistuvan siskoni ja tyttäreni kanssa. Taisimme olla siellä nuorimmat. Kirkkokuoro lauloi, virret olivat vieraita, mutta helppoja laulaa, nuori miespappi piti hyvän saarnan. Ehtoollinen liikutti, koska pappien siunatessa lastani koen sen hyvin voimakkaasti.
Alttarilla oli violetti alttarivaate. Violetti on yksi lempiväreistäni ja sen liturginen merkitys on kärsimys. Alttarilla paloi kolmetoista kynttilää. Keskellä oleva suuri kynttilä symboloi Jeesusta ja kaksitoista pienempää kynttilää symboloivat opetuslapsia. Kynttilöistä yksi sammutettiin ennen muita, koska Juudas -kavaltaja, poistui kesken viimeisen aterian. Myöhemmin sammutettiin loputkin pienet kynttilät ja se tarkoitti sitä, että kun Jeesus haettiin tuomiolle, kaikki opetuslapset pakenivat.
Messun lopussa alttari puettiin mustaan ja keskellä paloi vain yksi suuri kynttilä. Kirkosta sammutettiin muut valot ja viimeinen virsi veisattiin hämärässä ilman urkujen säestystä. Koin tämän kaiken mystisenä, kiinnostavana ja koskettavana. Itä-Suomessa opiskellut siskoni sanoi, että kyllä täällä länsirannikolla on synkkää.
Minä en kokenut messua synkkänä. Tällaiseen olen tottunut ja tällaisesta pidän. Herkkänä ihmisenä en voi kuitenkaan täysin vapauttaa itseäni ajattelemaan ajatuksia, joita haluaisin kirkossa ajatella. En uskalla päästää itseäni tutkimaan sisintäni, koska pelkään että liikutuksesta ei tulisi loppua. En kuitenkaan pidä tätä seikkaa negatiivisena, koska voin päästää ajatukseni valloilleen kotona ja reagoida niihin siten kuin tuntuu, poissa muiden katseiden alta.