skip to main |
skip to sidebar

Tällaisten puuhien parissa kohti joulukuuta ja joulua...
Luin Joel Haahtelan Elenan. Haahtelaa on kovasti hehkutettu sekä mediassa että monissa blogeissa, joten oli jo aikakin tutustua hänen tuotantoonsa. Elena on pienoisromaani, se on kaunis ja lyyrinen. Kirja on kuin yhtä pitkää runoa. Pidän maalailevasta tekstistä ja siitä, miten Haahtela on tämän kirjan kirjoittanut. Kirja myös yllätti eräällä juonteenkäänteellään. Minun maailmaani Haahtelan Elena ei mullistanut, mutta kirja oli kuin hellä hipaisu. Ei kosketus, vaan hipaisu jo siksi, että se oli lyhyt. Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen. Tämä oli ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka luin. Seuraavalla kirjastokäynnillä lainaan taas Haahtelaa. Seuraavassa pieni, melko sattumanvaraisesti otettu näyte kirjasta.Päivisin en syö mitään, koska kuumuus vie ruokahalun. Olen laihtunut, iho uurtuu. Iltaisin syön jotain yksinkertaista kuten lihaa ja perunoita tai muutaman appelsiinin. Panen palan appelsiinin kuorta kylmään veteen ja annan seisoa hetken. Muistan ensimmäisen appelsiinin, jonka äiti toi kotiin kun olin lapsi. Se halkaistiin neljään osaan, eikä tiedetty miten syödä. Se on Afrikasta äitini sanoi ja katseli lumoutuneena hedelmää.Kuvassa kirjan lisäksi eilisiä kirpputorilöytöjä.
Tänään oli viimeinen kirjasto-kulttuurilautakunnan kokous. Olen ollut kahdeksan vuotta politiikassa mukana. Ensin yhden valtuustokauden eli neljä vuotta opetustoimen lautakunnan jäsenenä ja nyt viimeiset neljä vuotta kirjasto-kulttuurilautakunnassa.Sainko mitään aikaiseksi? En mitään suurta. Päätökset ovat pitkälti virkamiespäätöksiä, lautakunta joko hyväksyy tai hylkää ne. Kauheasti mitään uutta lautakunnissa ei pääse luomaan. Kunnallispolitiikassa byrokratia on raskas ja vaikka systeemiä yritetään järkeistää ja keventää, on päällekäisyyksiä ja kummallisuuksia vielä paljon.Siitä olen tyytyväinen, että olen tuonut päätöksiin mukaan nuoren naisen, opiskelijan ja äidin näkökulmia. Ensimmäinen vuosi meni opetellessa, mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut ongelmia sanoa, mitä mieltä olen. Olen ollut periaatteilleni uskollinen ja pitänyt pienten puolta. Pari kertaa olen äänestänyt ryhmääni vastaan, koska en voinut muuta.
Puolueeseen olen kuulunut kymmenen vuotta. Nyt on väliarvioinnin paikka. Edustaako valitsemani puolue vielä niitä arvoja, joiden takia siihen aikoinaan liityin. Haluanko kuulua mihinkään puolueeseen. Olo on hieman haikea, mutta myös helpottunut. Jatkan silti "maailman parantamista" osallistumalla hyväntekeväisyystyöhön enenevässä määrin. Mielestäni iso asia on myös se, että otan enemmän aikaa lapsilleni, olen läsnä ja teen parhaani äitinä. Maailma olisi parempi paikka, jos vanhemmat jaksaisivat ja voisivat kasvattaa lapset tervepäisiksi ja yhteisvastuullisiksi aikuisiksi.Oho! Kello on jo noin paljon. Nyt pitää kiirehtiä lukemaan pikkupotilaalle iltasatua.Lapsiparalla on kitarisa tulehtunut. Harmittaa, että sellainen on ilmestynyt uudelleen, kun kaikki risat leikattiin muutama vuosi sitten. Epistä.

Eilen syötiin miehen tekemää Kievin kanaa, joka oli ihanan maukasta. Tänäänkin mies teki hyvää ruokaa, mutta sitä syötiin toisissa tunnelmissa. Tyttö on kipeä, kauheassa kuumeessa. Nyt onneksi nukahti. Oloni on huolesta ja murheesta raskas, vaikka itse olin pienenä aina kipeänä. Voi, kun voisi ottaa lapsen kivut itselleen. Vauva on onneksi toistaiseksi terve.Ulkona on myrsky. Pidän silmällä lapsia, kuuntelen kun tuuli ulvoo nurkissa ja varasin käden ulottuville kynttilöitä ja tulitikkuja. Täällä asuessani sähköt eivät ole katkenneet koskaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Tuikut pöydällä rauhoittavat ahdistunutta oloani.
Marraskuun väri on selvästi harmaa. Harmaa ei yleensä kuulu minun väripalettiini. Syksyn väriloiston ja joulun sävyjen väliin turvallinen harmaa sopii kuitenkin hyvin. Marraskuun kalpea valo rauhoittaa ja kietoo kodin uneliaaseen vaippaan. Minua paleltaa. Harmaa virttynyt huppari tuntuu suloisen tutulta, pehmeältä ja lämpimältä päälläni.Eilen olin siskoni kanssa taidenäyttelyn avajaisissa. Kuvassa on näyttelyn kutsukortti. Näyttely oli nimeltään Raikasta ilmaa ja nimi oli kuvaava. Näyttely oli raikas ja rohkea eikä yhtään harmaa. Taiteilijat olivat kaikki nuoria. Minusta on hienoa, että nuorille annettiin mahdollisuus osallistua tähän avoimeen näyttelyyn. Näyttelytyöt valinnut jury oli onnistunut valitsemaan ehjän ja kiinnostavan kokonaisuuden. Iloitsen nuorten puolesta. Vastaavat näyttelyt kaupunkien taidemuseoissa ovat harvinaisia tilaisuuksia. Hieno kädenojennus kaupunkini taiteilijaseuralta.
Edit: Muista osallistua arvontaan, aikaa on 25.11. asti.
Parvekkeen oven takana on aivan selvästi kummitus! Vai onko se joulutonttu?
Täällä on harmaatakin harmaampi päivä, joten ajattelin hieman värittää sitä. Olen tehnyt kuvassa olevan työn viisi vuotta sitten. Se on kömpelö, mutta minulle tärkeä. Ajatuksia ja ideoita olisi enemmän kuin taitoa. Minä olen asunut suurimman osan lapsuudestani maalla. Onnellisimman ajan asuin lähes keskellä metsää. Lähinaapureja oli kaksi, Poudanmummu ja Pohjalaisenmummu. Näistä Poudanmummu oli erityisen rakas ja hänestä kerron ehkä joskus myöhemmin lisää. Lapsuudestani muistan hyvin sen huikaisevan onnentunteen, kun sain juosta lempipaikkaani, Kirkaksen laitumelle. Kirkas oli vanha suomenhevonen ja laidun oli suuri. Laidun ei ollut mikään piikkiaidalla rajattu ruohoalue, vaan monipuolinen salainen puutarhani kivineen, puineen ja piilopaikkoineen. Keskellä laidunta oli puiden reunustamana niitty. Niityn ruoho pysyi Kirkaksen toimesta lyhyenä ja niityllä oli hienoa juosta eriväristen perhosten perässä. Välillä olin laitumella kaverin kanssa, mutta parhaiten viihdyin siellä yksin. Joskus kun oli murhetta, hevosen turkkiin oli ihanaa itkeä surut pois.Kuvan työ on nopeasti tehty Lapsuusmuisto ja tekstissä lukee näin: KORKEALLA PAISTAVA HUIKAISEVAN KIRKAS AURINKONIITYLLÄ KÄYSKENTELEVÄ HEVONENPIHKAN TUOKSUHIKINEN LAPSEN NISKATUULEN SOTKEMA TUKKAMILJOONA SATEENKAAREN VÄRISTÄ PERHOSTAPIENEN TYTÖN HELISEVÄ NAURUHITAASTI JUOKSEVA AIKARANNATON MAAILMAONNITyö on tällä hetkellä piilossa vanhan kaapin päällä vähän kuin häpeämässä, mutta ehkä se joskus vielä pääsee esille. Kuva on maalattu ja perhoset ovat lahjapaperista leikattuja ja työhön liimattuja.
Leuhka siksi, että Fotomontaasi lausui minulle kauniita sanoja blogissaan ja antoi minulle tuon hienon pystin. Leuhka myös siksi, että Retrospektiivin Elina piristi minua virtuaalisella ruusulla. Kiitos, kiitos tuhannesti mukavasta muistamisesta! Anteeksi kamalasti, kun reagoin näihin vasta nyt.Toinen juttu, mikä minulla on retuperällä on hauska haaste, jonka sain kahdeltakin taholta. Olivieno ja Eero haastoivat minua kertomaan viisi omituista asiaa itsestäni, joten tästä lähtee:1. Haukotukset. Annan haukotuksilleni kouluarvosanoja. Yleisin arvosana lienee siinä kasin paikkeilla. Harvoin tulee täyttä kymppiä, mutta jos siinä onnistun, olen tyytyväinen. Se ärsyttää, jos ei saa haukotusta "loppuun" esimerkiksi naurukohtauksen iskiessä.2. Naurukohtaukset. Kun olen yliväsynyt saan kauheita hepuleita. Nauran minuuttitolkulla keskenäni ja kuulostan samalta, kuin yliväsynyt lapsi. Mies tietenkin sitten vielä mukaihmettelee minua. Tämän sallin itselleni vain kotioloissa.3. Sukat. Ne on pakko olla runtussa nilkan päällä. Niitä ei voi vetää suoriksi, koska sitten ahdistaa. Mies ei ymmärrä moista, mutta hän nyt repii nilkkasukkansakin polviin asti (=polvinilkkasukat).4. Saatan juoda kahvia ruokajuomana.5. Kodin seinien sisällä tapahtuva yleinen sekoilu. Keksin esimerkiksi kaikkia hassuja lauluja, joita laulan tutulla sävelellä. Laulujen aiheena ovat yleensä perheemme jäsenet. Saatan myös ilmaista asioita laulamalla. Välillä laulutyyli on oopperaa, mutta minusta hauskinta on laulaa sellaiseen tiettyyn mummutyyliin, niin ja tykkään myös puhua niin. Varsinkin kun soitan siskolleni. Puhelu alkaa usein: "No Aune tääl ny soittelee hei vaa." Älkää huolestuko, sisko ei lyö luuria korvaan, vaan on heti hengessä mukana....että tällaisia. Olikohan tuo viitospaljastus vähän liikaa?Lupaan teille, että kodin ulkopuolella käyttäydyn ihan hyvin. (Sormet ristissä selän takana).

Salainen kirjaystävä yllätti hienolla lahjalla ja kortilla. Sain Marleena Ansion kirjoittaman Pienet sanat-kirjasen ja siitä poimin tuon mietteen. Paketissa oli myös kauppalista-vihko, jonka voi laittaa jääkaapin oveen. Se tuli tarpeeseen! Olenkin jo kyllästynyt niihin ikuisiin kamaliin post-it-lappusiin, joita meillä tuntuu lojuvan joka paikassa. Kirjaystäväni kyseli myös kirjatoivetta ensi kuulle. Minulla ei ole mitään tiettyä "must have"-kirjaa juuri nyt mielessä. Pidän monenlaisista kirjoista, elämäkerroista, askartelu-, sieni- ja lastenkirjoista. Yllätyksekseni pidän myös dekkareista. Runokirjoista olen pitänyt aina. Sotaromaanit eivät oikein innosta, vaikka olen niitäkin muutaman lukenut.Mukavaa marraskuun jatkoa Salainen kirjaystäväni ja tietenkin muutkin!