Lakonisuutta

Jos olet saanut tarpeeksesi riimirunoista ja siirappisista rakkausrunoista ja haluaisit lukea runoja elämästä ja siitä rakkaudestakin, Hal Sirowitz voisi olla piristävä vaihtoehto.
Monta vuotta sitten istuin tylsistyneenä television ääressä ja pujottelin kanavalta toiselle. Yhdellä kanavalla synkän näköinen vähäeleinen mies luki runoja. Pysähdyin sille kanavalle. Miehen tyylissä oli jotain seisauttavaa. Hän luki runojaan hitaasti, melkein murahdellen. Miehen tyyli ja runojen sisältö olivat vastustamaton yhdistelmä. Runot olivat lakonisia, ja tummasävyisiä, mutta silti niiden rivien väleissä oli runsaasti huumoria. Olin myyty. Kirjoitin runoilijan nimen muistiin ja Turun Kirjamessuilta ostin heti runoilijan runokirjan Äiti sanoi (julkaistu 1996, suomennettu 1999). Ahmin runokirjan jo kotimatkan aikana auton takapenkillä. Myöhemmin ostin myös Sirowitzin Terapeuttini sanoi- ja Aikansa kutakin-kirjat, mutta ne eivät mielestäni olleet yhtä nasevia, kuin Sirowitzin ensimmäinen kirja. Tässä muutama maistiainen Äiti sanoi-kirjasta. Miltä vaikuttaa? (Kuvittele, että tätä luetaan sinulle täysin eleettömästi monotonisella äänellä).

KUOLLUT KULTAKALANI

Halusin lemmikiksi alligaattorin
mutta vanhempani hankkivat minulle kultakalan.
Kun kala kuoli, äiti huuhtoi sen alas vessanpöntöstä.
Hän sanoi, että jos hautaamme sen pihalle,
kissa tulee, kaivaa kalan ylös ja syö sen.
Raivostuin isälle, joka kävi vessassa
kymmenen minuuttia hautajaisten jälkeen.
Hän ei kunnioittanut vainajan muistoa.

EI PUHU MINULLE ENÄÄ

Kauneus on vain pintaa, Isä sanoi,
mutta älä kerro äidillesi, että sanoin
niin tai hän luulee, että väitän
häntä rumaksi. En nainut häntä
vain ulkonäön takia. Nain hänet,
koska ajattelin, että hän on lempeä.
Tänään satun olemaan väärässä. Mutta
se ei tarkoita, ettenkö olisi oikeassa huomenna.

EPÄMUODOSTUNUT SORMI

Älä tunge sormeasi ketsuppipulloon,
Äiti sanoi. Se voi juuttua kiinni, ja
sitten sinun täytyy odottaa, että isä
tulee kotiin ja kiskoo sen irti. Hän
ei ilahdu nähdessään likaisen kynnen
kiemurtelevan ketsupissa, jota aikoi laittaa
hampurilaiseensa. Hän nykäisee sormen ulos niin rajusti
ettet loppuikänäsi pysty
panemaan siihen sormusta.
Ja jos sinulla joskus on tyttöystävä ja
te kuljette käsi kädessä, hän varmasti kysyy,
miksi yksi sormistasi on epämuodostunut,
ja joudut kertomaan hänelle, miten
et kuunnellut äitiäsi vaan
jatkoit leikkimistä ketsuppipullolla,
ja hän ajattelee, ettei tuo poika luultavasti
kuuntele minuakaan, ja työntää kätesi pois.

Aarteenetsintää kirpputorilla

Minusta on ihanaa koluta kirpputoreja. Kai siinä on jotain samaa, kuin lapsuuden aarteenetsinnässä. Meitä oli vaihteleva porukka lapsia, minä ja pojat, asuimme suhtkoht keskellä metsää ja jostain syystä naapurustoon oli siunaantunut vain poikia ja niiden kanssa minä sitten liikuin. Usein olimme vähän luvattomillakin teillä, kun kaikki nurkat piti koluta. Emme me mitään ilkeyttämme tehneet, uteliaisuuttamme vain. Päivät tuntuivat seikkailulta.
Kirpputorilla aarteita saa etsiä ihan luvallisesti ja jos aarteita ei löydykään, on jotenkin tylsää lähteä tyhjin käsin pois. Tänään hikoilin ympäri lempikirpputoriani. Ostin vähän puuvillalankaa edullisesti, mutta varsinaiset tämän päivän aarteet ovat kyllä (yllätys, yllätys) kirjat!
Ostan kirjoja uutenakin, kuulun kahteen kirjakerhoon ja lainaan kirjoja kirjastosta, mutta minusta niitä on mukavaa ostaa myös kirpputorilta. On hauskaa miettiä, kuka kirjoja on jo lukenut ennen minua. Kirpputoriostosten tekeminen on myös ekologista.
Tänään ostin neljä kirjaa. Ensimmäiseksi käteeni sattui Aila Meriluodon runokirja nimeltään sairas tyttö tanssii. Kotona huomasin, että kirja haisee TODELLA paljon tupakalta. Entinen omistaja on ollut kova tupakkamies tai -nainen. Aila Meriluoto on tietenkin nimenä tuttu, mutta en ole juurikaan hänen tuotantoonsa perehtynyt. Silmäilin nopeasti kirjaa ja huomasin, että runot eivät ole ihan helpoimmasta päästä. Täytyy illalla lukea niitä oikein ajan kanssa. Kirjoitan tähän kuitenkin yhden, joka tuntui viehättävältä.

PUHKEAVAT OKSAT

Tätä olemme:paljaita oksia puussa, kovat torjuvat käsivarret sen. Vaan syvällä puhkeamisen kuussa, kivun kuussa, nyt keinumme vavisten. Kuori meidät on kahlehtinut ja se jäykkänä, uhmaten vartioi. Sen ylpeys loi, "jätä rauhaan minut", vaan lujimmaksi pelko sen loi.

Ja sentään pian, kun ylitsemme sade lämmin kohisten lankeaa, sinä hetkenä vapise emme, syvään vaikka meidät se taivuttaa. Kenties sanansaattaja jumalainen se on, joka korviin odottaviin näin kuiskaa: Puhkea. Nyt ole nainen. Ja me painamme päämme: Käyköön niin.

Ja katso: murtuvan kuoren alta nousee vihreys salaamaton. Se vartemme verhoo, kaikkivalta, ja rohkea, tyyni, nöyrä se on. Ja hitaasti, hitaasti otteensa heittää kipu puhkeamisen ja katkeruus. Valo kyyneleiset lehvät peittää. Tämä olemme: hymy ja hiljaisuus.

Aah! Osaisinpa minäkin kirjoittaa runoja.

Loput löytämäni kirjat ovat lastenkirjoja. Topo ja Trasseli oli pakko ostaa, koska sen kirjoittaja Gösta Knutsson on kirjoittanut myös kovasti pitämäni Pekka Töpöhäntä-kirjat. Voi olla, että olen tuon kirjan lapsena lukenutkin, en ole varma. Joka tapauksessa siitä tulee hyvää iltasatulukemista tyttärelleni Irikselle.

Iris on syy myös seuraavan kirjan ostamiseen. En tunne kirjailijaa, mutta koska kirjan nimessä oli Iris, se oli pakko ostaa. Toinen syy oli se, että kirjan alkusivuilla oli jonkun kirjoittama luonnehdinta kirjasta.

Nimikirjaimet ovat kaiketi J L ja vuosi on '84. Luonnehdinnassa sanotaan näin:
Lukemaan oppineille pieni romaanin tapainen, jossa fantasia lomittuu arkipäivän kuvaukseen omina erillisinä jaksoinaan.
Eila Paakkisen tähänastisen tuotannon ehdottomasti paras; jotain tästä silti puuttuu: ehkäpä lämmin huumori ja eloisuus.

S.L:n kuvitus kovin niukkaa vaikkakin soveltuu hyvin kertomuksen henkeen.

Saa nähdä, mitä minä ja tyttäreni tästä tuumaamme.

Viimeisen kirjan ostin kolmesta syystä: Kansi oli ihanan näköinen, tyyli on tuttu lapsuudestani, tässäkin kirjassa on luonnehdinta ja kertomukset tuntuivat äkkiseltään ihanan rauhallisilta. Kirjassa on kolmekymmentä tarinaa, jotka Jaakko Haavio on kertonut lapsenlapsenlapselleen Ida Katariinalle.

Luonnehdinnan on kirjoittanut sama nimimerkki ja siinä sanotaan näin:
Vahinko etten ole lukenut tätä aikaisemmin ja vahinko, ettei Kirjapaja ole toimittanut tätä aikoinaan arvostelulautakunnalle. -Tätä olisi hyvinkin voinut ajatella palkittavaksi. Eloisaa ja kulttuurihistoriallisestikin merkittävää kuvausta siitä , miten pappilan lapset isoveli-Matista, 10, pikkuveli-Jaakkoon, 5, vuosisadan alussa elivät, leikkivät leikkejään, etsivät aarteita, uivat Myllyojassa ja kuvittelivat kaikenlaista. Hauska kuva piirtyy etenkin sananokkelasta Martista, josta tuli tiedemies ja runoilija Mustapää, sekä pikku Jaakosta, muistelujen laatijasta. Sanankäyttö on oivallista, ekonomista ja oman sävynsä sille antaa leikittelevä huumori.

Ylläoleva teksti on päivätty 12.10.1983

Olisi kiinnostavaa tietää, ketä tai mitä varten kirjojen luonnehdinnat on kirjoitettu...