tiistai 21. helmikuuta 2012

Mun oli pakko lähteä

Kuusitoista vuotta sitten olin uudessa maassa. Osasin kielen, mutta muuten en tiennyt mitään. Lentoni Helsinki-Vantaalta oli myöhässä. Koneen siivet olivat jäätyneet niin pahasti, että niitä piti kuivata neljä ja puoli tuntia. Olin tehnyt päätökseni lähtemisestä jo aiemmin. Liian pieni kylä minulle, liian pienet ja ahtaat piirit, tarvitsin jotain muuta. Päätös lähtemisestä oli jo olemassa, kun törmäsin söpöön poikaan. Mentiin kahden viikon jälkeen kihloihin. Aika tyhmää oikeastaan. Olin rakastunut, mutta lähdin silti.
Saksassa, Kölnissä oli Rosenmontag. Karnevaalipäivä, jolloin naamiaisasuiset ihmiset heittelivät ohitseajavista, koristelluista autoista lahjoja yleisölle. Olin lopen uupunut, mutta esitin pirteää. Jännitti. Au-pair-perheeni osoittautui aivan kauheaksi, mutta sinnittelin siinä neljä kuukautta. Olisi pitänyt lähteä jo ekan kuukauden jälkeen. Perheen äiti syytteli minua asioista, joita en ollut tehnyt. Äitiä 26 vuotta vanhempi isä ei missään vaiheessa suostunut sinuttelemaan minua. Hänelle olin palveluskuntaa. Lapset olivat hänestä tyhmiä, mitä niiden kanssa nyt edes yrittäisi. Molemmat lapset olivat kuulemma vahinkoja, koska perheen diabetesta sairastavan äidin ei olisi edes pitänyt tulla raskaaksi, mutta tuli. Kaksi kertaa. Näin painajaisia. Minulla ei ollut rahaa eikä paluulippua, koska olimme suunnitelleet, että äitini hakisi minut autolla kotiin. Lopulta minun oli pakko lähteä. En jaksanut jokaöisiä painajaisia enkä perheen painavaa ilmapiiriä. Omat vanhempani olivat juuri eronneet kymmenen vuoden jahkaamisen jälkeen, en kestänyt olla seuraamassa saksalaista avioerokriisiä. Ymmärsin kieltä liian hyvin ja mieleeni on painunut perheenäidin miehelleen sanoma lause:"Tee, mitä teet kunhan et tartuta aidsia minuun, koska silloin kastroin sinut."
Lauloin kuorossa ja soitin kuoronjohtajalle, että hakisi minut pois. Hän haki ja ekan yön olin hänen perheensä luona yötä. Kuoronjohtaja teki siviilipalvelusta entisessä luostarissa, joka oli muutettu kongressi- ja koulutuskeskukseksi. Sain töitä keittiöstä. Siivosin, tiskasin ja tarjoilin ja sitä vastaan sain syödä ja asua ilmaiseksi siellä. Minulla ei ollut rahaa eikä paluulippua, mutta pärjäsin! Myöhemmin palasin Suomeen kokemuksista rikkaana. En vaihtaisi Saksan aikaa pois, vaikka se sisälsi niin paljon ikävääkin. Se oli opetus minulle, 18-vuotiaalle. Sitä pärjää kyllä, kun on sitkeä. Palasin Suomeen ja kirjoitin ylioppilaaksi. Saksasta kirjoitin laudaturin. Rakastan edelleen saksan kieltä ja Saksanmaata. Kohtaamani kurjuuden jälkeen laitettiin eteeni ihmisiä, jotka huolehtivat minusta ja auttoivat. Siitä saakka olen uskonut siihen, että kaikki järjestyy. Edes synkimpänä hetkenä ei saa vaipua epätoivoon.

4 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Rohkaiseva ja hyvä kirjoitus. Kiitos!

(Itsellä samantapaisia kokemuksia. Menin koululaisena kesälomalla Ahvenanmaalle. Oppiakseni ruotsinkieltä. Eka kertaa pois kotoa. Satuin kummaan perheeseen. Siellä oli kaikki ihan hullusti. Pienet pojat tupakoivat ja pissivät yöllä sänkynsä märäksi. Tärkein tehtäväni oli raahata patjat aamulla pihalle aurinkoon kuivumaan. Muuta hommaa ei sitten paljon ollutkaan. Minua kohdeltiin hyvin ja ystävällisesti, ja ainoa pelkoni oli hiiret ja rotat. Huoneessa, jossa nukuin, oli seinässä lattianrajassa kolo, josta kurkisti joskus päiväsaikaankin viiksekäs pää. Valvoi aina mahdollisimman myöhään ja vahdin sitä koloa, kunnes huomasin yrittää peittää sen matkalaukulla.

Siellä kävi kylässä suomalainen merimies. Hän hommasi minulle uuden paikan Maarianhaminassa asuvaan merikapteenin perheeseen kahden alle kouluikäisen lapsen kaitsijaksi. Se oli normaaliperhe. Ihan kiva. Mutta kyllä siellä jännittävämpää oli, siellä ensimmäisessä. Se oli Sundissa, maalaistalossa merenrantaa melkein joka puolella.

Jael kirjoitti...

Aikamoinen tarina! Mutta olit todella sisukas:) Minä olin taas tuossa iässä kibutsilla;D

Helena kirjoitti...

Ihmeellistä, että tuollaiset perheet ottavat vaihto-oppilaita tai aupaireja. Kuulin kerran tytöstä, joka joutui saatananpalvojien perheeseen(!) ja koulukaverini joutui Brasilian maaseudulle maalattialle istumaan. Eikö noita perheitä testata mitenkään etukäteen?? Mutta kaipa ne osaavat näytellä viatonta.

Rouva Nordman kirjoitti...

Liisu,kuulostaa kyllä tosi jännältä ja erikoiselta kesältä.

Yaelian, tekee hyvää lähteä ulkomaille. En vaihtaisi mitään tapahtuneesta pois, vaikka muutaman kuukauden näinkin painajaisia.

Helena, tämä perhe näytti paperilla hyvältä. Perhe oli myös huomattavan varakas. Minä olen maassa taustajärjestön kautta. Kun menin heidän aluetoimistoonsa, en saanut sieltä mitään apua. He suosittelivat minun jatkavan kongressikeskuksessa, kun olin kerran sieltä paikan saanut. Työntekijä mielestäni myös kyseenalaisti kertomaani ja sanoi, että olisi mielenkiintoista kuulla perheen versio tapahtuneesta.

Harmittaa vieläkin, että en tehnyt valitusta tämän järjestön toiminnasta.

Kuitenkin, kuten sanottu kokemusta en vaihtaisi.