Luin Susanna Alakosken Sikalat-kirjan lähes yhdeltä istumalta. Kirja oli aika järkyttävä kuvaus suomalaisperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Kirja kertoo karmeasta rappiosta, jonka keskellä päähenkilö Leena ja hänen kaksi veljeään elävät. Sikalat on kirjoitettu minä-muodossa ja se sopii tämän tyyppiseen romaaniin hyvin. Minä-muoto tuo tapahtumat lähelle. Olin kirjan luettuani hetken aikaa hieman ahdistunut. Tiedostin kipeästi, miten realistisia kirjassa kuvatut tapahtumat olivat.Vanhemmat ryyppäävät ja juhlivat, koti on likainen, lapsilla ei ole edes kunnollisia sänkyjä -eikä ruokaa. Raittiuttakin on välillä, mutta aina se loppuu. Isä on äitiä kohtaan väkivaltainen ja Leena rukoilee, että kaikki menisi hyvin.. ettei äiti kuolisi, ettei perheen kuopus Sakari heräisi...Jossain vaiheessa kirjaa alkoi suututtaa. Mikseivät vanhemmat saa itseään kuntoon ja miksi kirjan perhe ei saa kunnolla apua. Sosiaalityöntekijät käyvät perheen luona ja välillä lapset ovat huostassakin, mutta tilanne on silti sietämätön. Kirjan loppu jää avoimeksi. Minä olisin tarvinnut tähän kirjaan onnellisen lopun: Vanhemmat olisivat raittiina ja hoitaisivat lapsensa hyvin. Aina ei vaan ole onnellisia loppuja. Asia, jota minun on hyvin vaikea hyväksyä.
Sikalat on mielestäni hieman epätasaisesti kirjoitettu, mutta silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Romaanissa on osattu kuvata asioita kiinnostavasti ja lapsen näkökulmaa ajatellen. Kirja on voittanut August-kirjallisuuspalkinnon.
(Kuvaan tunki mukaan joululahjaksi tullut hassunhauska heppa. Lelu on ihan hypnoottinen, kun se keinuu vieterin varassa. Ehkä humma tuli vähän keventämään lukemisesta syntynyttä tunnelmaa.)
24 kommenttia:
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta.
Mutta olen sen verran herkkä ihminen, etten varmaankaan pystyisi lukemaan kirjaa.Luen toki paljon dekkareita ja välillä tuntuu että mitä verisempiä sen parempia, mutta tuollaiset aiheet, jotka käsittelee lasten huonoa kohtelua, on niin koskettavia, että miettisin niitä liikaa.
Tiedätkö, pohjautuuko kirja omiin kokemuksiin vai onko puhdasta fiktiota? Tosin eihän noista ikinä voi tietää. Minä olen joskus harkinnut sijaisvanhemmaksi ryhtymistä, mutta en usko, että jaksaisin taistella lasten biologisten vanhempien kanssa. (Eivätkä sosiaaliviranomaiset kuulemma hyväksy kinkybileiden harrastajia, luokittelevat kaikki pervoiksi, joten se siitä.)
Niin, 1970-lukua, mielelläni en lue tuon tyyppisiä kirjoja.
Ahdistavasta aiheesta huolimatta, kirjoittaja kirjoittaa paikka paikoin hyvinkin keveästi. Mikä puolestaan vähentää lukijan ahdistusta. Itse pidin juuri kirjoittajan tyylistä kirjoittaa, ja kovin.
Sikalat ei kuulemma ole omaelämänkerta, vaikka ilmeisesti sivuaa kirjailijan omaa lapsuutta.
Mä taas tykkään kirjoista (ja elokuvista), joissa on avoin loppu. Tai riippuu vähän siitä minkälainen tarina on muuten ollut, mutta yleensä hyvä kirja, jonka loppuu jää avoimeksi aiheuttaa paljon enemmän tunteita ja pohdintaa kuin kirja, jossa on valmis loppu. Oli se sitten onnellinen tai surullinen. (Tosin elokuvien kohdalla avoimet loput tarkoittavat usein jatko-osaa, joka taas ei ole hyvä.) Tätä kirjaa en ole vielä lukenut, mutta se on ehdottomasti seuraavien lainattavien joukossa.
Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta. Minullakin heräsi kysymys, että pohjautuuko kirja tositapahtumiin vai onko täyttä fiktiota..? Siihen Peanut jo vastasikin...
Minä voisin tämän kyllä lukeakin jossain vaiheessa. Tällä hetkellä vain on jo monta lukematonta kirjaa odottamassa kirjahyllyssä. Ne ensin.
Minäkin ahdistun aina, kun luen tai näen lapsia kohdanneesta julmuudesta, väärinkäytöstä ja heitteillejätöstä.
Ne jäävät mieleen, enkä saa niitä sieltä pois. Palaavat aina uudelleen, kun jotain ikävää taas tapahtuu ja lehtien otsikot kirkuvat sensaatiomaisesti
Olen asunut sen verran kauan opiskeluaikoinani Ruotsissa että voin kuvitella ymmärtäväni mistä on kyse.
Suomalaissiirtolaisia käytettiin vain yksinkertaisesti hyväksi Ruotsin hyvinvoinnin rakentamiseksi.
Heille ei annettu oikeutta omankielisiin kouluihin, terveydenhuoltoon eikä mihinkään siihen, mikä suomenruotsalaisilla on itsestään selvää. Kokemuksena se tarkoittaa toisen luokan kansalaisuutta ja ihmisoikeuksien polkemista.
Suomalaisten mielenterveyslääke on aina ollut viina, ja niinhän se on ollut sitten Ruotsissakin.
Nyt Ruotsiin on saatu laki, jonka mukaan suurin siirtolaisryhmä, suomalaiset, saavat kielelliset ja kulttuuriset oikeudet.
Ongelma on siinä että lakia ei noudateta. Ei ole kuulemma rahaa. Ruotsissa on arviolta 700 000-1 000 000 suomenkielistä, mutta varmaa tietoa määrästä ei ole, koska ilmeisesti joidenkin suomalaisten ottama Ruotsin kansalaisuus sotkee asiaa.
Senhän voisi tarkentaa tekemällä henkilötietokysely, mutta sitäkään ei ole tehty.
Nyt siirtolaisministerinä on ensimmäistä kertaa tummaihoinen ihminen ja hän on ilmoittanut että Tukholmaan ja sen ympäristöön laki tulee voimaan. Nyt se on voimassa vain Tornionjokilaakson joissakin kunnissa.
Tuo heppa lohduttaa minua jo valmiiksi.
Olen nähnyt paljon pahaa enkä siksi lue siitä kuin harvoin.
Sinä kirjoitit siitä hyvin!
En ole lukenut kirjaa, mutta tuollaisia ihmisiä tapaan toisinaan työni puitteissa. Kyllä siinä itsensä aika neuvottomaksi tuntee. Luultavasti minäkin tulisin tuota kirjaa lukiessani vihaiseksi.
Villikissa, ei ehkä kannata lukea tätä kirjaa, jos on kovin herkkä. Tämä on niin todellisen tuntuinen. Dekkarit ovat siinä mielessä erilaisia, kun ne tunnistaa mielikuvituksen tuotteiksi.
Helena, kirja ei ole puhdasta fiktiota, vaan nojaa jonkin verran kirjailijan omiin kokemuksiin. Tosin hän totesi jossain haastattelussa, että jos kirja olisi faktaa, se olisi vielä rankempi.
Sijaisvanhemmuus on todella rankkaa, ehkä voit harkita sitä uudelleen, kun sinä ja jälkikasvu olette vanhempia. Minun lapsuuden perheeni on ollut tukiperhe. Se ei lapsen näkökulmasta aina ollut kauhean hienoa.
Hannelen paratiisi, ymmärrän. Tosin tuollaista kirjallisuutta ei ihan kauheasti ainakaan ruotsinsuomalaisen näkökulmasta kirjoitettuna ole.
Peanut, kirjassa oli todella kivoja ja keveitä, toivekkaita kohtia, mutta sitten mentiin taas alas ja vauhdilla. ehkä se jäi vähän ahdistamaan minua. Kiitos, kun muistutit tästä kirjasta blogissasi, muuten olisin unohtanut lukea sen.
Shandi, suosittelen kirjaa. Minun ei olisi kannattanut lukea tätä kirjaa yhtäsoittoa. Luulen, että pätkissä lukeminen olisi ollut viisaampaa ja vähentänyt ahdistusta ja silloin avoin loppukin olisi tuntunut siedettävämmältä.
Melkoelli, Peanut jo kertoikin, että kirjailijan kokemukset ovat vaikuttaneet kirjan sisältöön. Kiinnostava kirja, kannattaa lukea.
Arleena, minulle tapahtuu samalla tavalla, vaikka yritän kasvattaa itseäni siitä pois. En vain voi olla kauhistumatta ja surematta.
Ripsa, kiitos kommentistasi, se oli mielenkiintoinen. Kertomasi asiat ovat myös minulle tuttuja, olen itse asunut Ruotsissa 1970- ja 1980-lukujen molemmin puolin. Silloin olin aika pieni ja onneksi se suomalainen porukka, jossa liikuimme oli ihan kunnollista. Osa suvustani asuu vieläkin Ruotsissa ja heillä menee ihan hyvin.
Vaarini on kertonut minulle siitä, miten suomalaisia todella pidettiin toisen luokan kansalaisina 1960-luvulla, jolloin hän muutti Ruotsiin. Nykyään ruotsinsuomalaiset ovat ilmeisesti integroituneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan melko hyvin ja heitä on jo kolmannessa polvessa. Luulen, että muut vähemmistöt ovat perineet ruotsinsuomalaisten entisen roolin. On hyvä, että näihin asioihin puututaan viimeistään nyt.
Taika, kiitos kommentistasi. Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta yritin tiivistää. Kiva, kun huomasit hepan, se on niin tosi kiva :)
Kimmo, on vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät lapsia ja yleensä vielä aika liudan ja sitten eivät huolehdi niistä. Ei oikein tiedä, mitä ajatella. Lapsiin kohdistuva välinpitämättömyys kiukuttaa.
Luin samoihin Sikalat -kirjan kanssa kirjan Poika raidallisessa pyjamassa. Sekin on kuvaus aikuisten julmasta maailmasta viattoman lapsen silmin. Voin suositella. Ei mikään hupiromaani niinkuin ei Sikalatkaan, mutta ehdottomasti lukemisen arvoisia. Jo pelkästään lapsen näkökulman takia.
Tuike, kiitos paljon vinkistä, otan mielelläni kirjavinkkejä vastaan!
Ruotsinsuomalaiset kirjoittavat jonkin verran, en tiedä, tuleeko kirjat Suomeen. Asko Sahlberg kirjoittaa suomeksi, nykyajankin Göteborgista.
Asko Sahlberg sai Kaisa Vilhuinen-palkinnon, Ruotsinsuomalaisen Kirjoittajien palkinto.
* 2000 Pimeän ääni
* 2001 Eksyneet
* 2002 Höyhen
* 2002 Hämärän jäljet
* 2004 Tammilehto
* 2005 Yhdyntä
* 2006 Paluu pimeään
* 2007 Siunaus
Aina onnellisia loppuja ei ole, vaikka me kuinka niitä toivoisimme.
En ole lukenut kirjaa, koska voisin hyvinkin itse kirjoittaa jostakin noihin aihepiireihin liittyen. En lue tuon aihepiirin kirjoja, koska tuo maailma on minulle tuttu erilaisten kokemusten perusteella.
Olen keskustellut useiden sellaisten lasten ja aikuisten kanssa, joilla on ollut vaikea lapsuus. Usein sosiaalityöntekijät ja muut perheen ulkopuoliset auttajat tekevät tilanteen vain pahemmaksi. He unohtavat sen, että lapset silti usein rakastavat vanhempiaan. Auttajat eivät välttämättä myöskään ymmärrä esim. sitä, että jos he tekevät hyvää hyvyyttään väärän liikkeen, joku perheenjäsenistä voi kuolla. Lapset joutuvatkin usein itse toimimaan poliiseina, lääkäreinä, psykologeina ja sosiaalityöntekijöinä ja hätistelemään pois niitä auttajia, jotka lisäävät lasten työtä kodissaan.
Lapsi tarvitsee auttajaa, mutta sellaista, joka ymmärtää tilanteen kokonaisvaltaisesti.
Tärkeästä asiasta kirjoitat, Katilein ja sinulla on hyvä sydän. ♥
Hannelen paratiisi, kiitos! Kirjailijan nimi on minulle tuttu, mutta kirjojen nimet vieraita, en siis ole lukenut. Täytyy ensi kerralla katsoa kirjastosta. Vaarini veli muuten asuu Göteborgissa, itse Ruotsissa asuessani olin Kalmarin nurkilla.
Katja Tanskanen, lapset ovat tosiaan käsittämättömän lojaaleja vanhemmilleen. Vaikka lapsia pidettäisiin kuinka huonosti, he yleensä silti haluavat huostaanotettuina tavata vanhempiaan tai palata kotiin. Tiedän todella kamalia tapauksia ja väärinkäyttöä ja silti lapsi on halunnut nähdä vanhempiaan. Onhan se silti ymmärrettävääkin, vaikka surullista.
Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia tuollaisesta, mutta monella blogimaailman kirjoittajalla tuntuu olevan ikäviä lapsuuden tai nuoruuden kokemuksia. Minullakin on joitain juttuja, joita pidän ikävinä, mutta ei mitään sellaista, josta ei omin avuin selviäisi.
Vaatii aikuiselta erityistä herkkyyttä ja tilannetajua kohdata ongelmaisia ihmisiä ja tuo on aivan totta, että väärin toimittuna jonkun henki voi olla vaarassa.
Minua opettajan suojaa se, että olen töissä yksityisessä koulussa, se seikka rajaa pahimmat tapaukset pois. Olen silti ollut kunnallisellakin puolella, mutta välttynyt pahimmilta asioilta. Äitini on erityisopettaja ja voin vain kuvitella, mitä kaikkea hän työssään kohtaa, vaikka onkin toisen asteen koulussa.
Minä pyrin suurisydämisyyteen ja avarakatseisuuteen, se meissä taitaa olla yhteistä ♥
Tämä kirja on ollut lukulistallani jo tovin; täytyykin muistaa poimia mukaan seuraavalla kirjastoreissulla, jos se vain suinkin sattuu hyllystä löytymään.
Ja tuo Poika raidallisessa pyjamassa, jonka Tuike jo mainitsikin, on myös seuraavana luettavien kirjojen joukossa. Näin juuri kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joka oli kyllä todella koskettava ja mieleenpainuva elokuvakokemus. Paikoitellen hyvin ahdistavakin; ei siis todellakaan mikään hyvänmielen elokuvakokemus.
Tiukunen, suosittelen Sikalat-kirjaa. Itse aion lukea tässä välissä vähän muuta ennen kuin lainaan Poika raidallisessa pyjamassa-kirjan. Itseni tietäen, minun ei kannata lukea niitä peräkkäin.
Lapsi yrittää viimeiseen asti saada yhteyden vanhempiinsa (vielä aikuisenakin), koska jos lapsena jää vaille vanhemman rakkautta ja ymmärrystä, sitä tuntee olevansa rikki koko elämänsä. Ja moni yrittää uudestaan, vaikka tietääkin saavansa "lyönnin" vasten kasvoja. Surullista, mutta jotkut vanhemmat eivät vain kykenene asettumaan lapsensa asemaan eivätkä koskaan tule tajuamaan mitä ovat tehneet. Välien katkaisu kokonaan johtaa melkoiseen tyhjään kuiluun sielussa.
Mielenkiintoista, että lapsuusperheesi on ollut tukiperhe. Itse uskoisin, että minulla olisi kykyä ymmärtää ja auttaa lapsia (teenhän sitä nuorisotyössäkin), mutta olen lukenut, että sijaisvanhempien saama tuki on riittämätöntä ja epäilen, olisiko minulla voimia siihen. Silloin täytyisi itsellä olla tosi vahva turvaverkko ympärillä.
Helena, minun äidilläni ei ole lapsena ollut oikeaa perhettä, ehkä siksi hänelle on jäänyt suuri tarve auttaa muita.
Sijaisperheiden kysyntä ja määrä on viime vuosina kasvanut niin paljon, että sijaisvanhempien tukeminen ei taida tulla yhtä nopeasti perässä.
Lähetä kommentti