sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Kansallinen novellinkirjoituskuukausi

JÄRVI

Toukokuun lopulla alkoi Rikas Rouva herätellä kartanoaan henkiin. Hän liehui linnunsulista tehty pölyhuisku kädessään epäjärjestelmällisesti pitkin taloa. Seinät kaiuttivat levysoittimesta kuuluvia reheviä ranskalaisia chansoneita, joiden tahtiin nainen liikkui. Huonekalut tulivat muuttumattomina esiin valkoisten kankaiden suojista. Lasikuvun alla olevassa asetelmassa olivat kuivatut kukat ja kaksi lintua pysyneet samassa asennossa jo yli sadan vuoden ajan. Rikas Rouva avasi paksut samettiverhot, jotta aurinko pääsisi valaisemaan talven jäljiltä harmaankalpeiksi muuttuneita huoneita. Pökertyneen oloinen nokkosperhonen lensi rispaantuneilla siivillään ikkunan ohi. Ilma oli kirpeänraikas, vaikka kevätkukat olivat jo lakastumaan päin.
Koko talven oli Rikas Rouva tehnyt kovasti töitä. Hän oli hoitanut asiakassuhteita, palkannut uusia alaisia, irtisanonut vanhoja ja katsonut tyytyväisenä rahastosijoitustensa suotuisaa kehitystä. Talven ajan Rikas Rouva käytti vain keittiötä ja suurinta makuuhuoneista. Se oli helpompaa niin. Rikas Rouva vihasi siivoamista, mutta vaatteistaan hän piti hyvää huolta. Kengät olivat siististi kenkäkaapissa ja kalleimmat kengät omissa laatikoissaan hienojen silkkipapereiden sisällä. Ylellisen pehmeät, naiselliset, himmeästi kiiltävät kauluspaidat riippuivat 1800-luvun lopulta peräisin olevan tammikaapin kätköissä. Rikkaan Rouvan housuissa oli aina viivasuorat prässit eivätkä hänen puolihameensa olleet vielä iltapäivään mennessäkään ryppyisiä.
Rikas Rouva huiskutti vanhasta piirongista pölyjä pois. Piirongin päällä oli väärinpäin käännetty valokuvakehys. Hetki ei ollut mieluisa. Kehyksen sisällä, kasvot piironkiin päin makasi Rikkaan Rouvan mies tai oikeastaan entinen mies. Täsmällisemmin sanottuna kuollut mies. Rikas Rouva oli leskirouva. Sitä nimitystä ei Rikas Rouva halunnut koskaan käytettävän. Se sai hänet tuntemaan itsensä vanhaksi. Hän ei myöskään kaivannut muistutusta siitä, että oli joskus ollut naimissa. Mokomakin petturimies. Huoripukki. Hyväksikäyttäjä. Alistaja. Vuosikaudet oli Rikas Rouva sietänyt miehensä kaksoiselämää ja pysynyt aina yhtä tyylikkäänä ja hillittynä miehensä rinnalla. Kun mies oli lopulta tapailemiensa toisten naisten lisäksi rakastunut alkoholiinkin olivat vanteet Rikkaan Rouvan pään ja kurkun ympärillä  alkaneet kiristää liikaa.
Se oli kesän alkua, aikaa ennen juhannusta, kun Rikkaan Rouvan mies halusi välttämättä lähteä konjakkipäissään soutelemaan. Kello oli ollut jo paljon. Kartano sijaitsi kirkasvetisen järven rannalla. Rikas Rouva ei pitänyt järvestä. Sen lasisen läpitunkevassa syvyydessä ja kylmyydessä oli jotain pelottavaa. Järvessä ei kasvanut ainuttakaan vesikasvia eikä Rikas Rouva ollut koskaan nähnyt kalan hyppäävän sen pahaenteisellä selällä. Lapsuudesta tuttuja malluaisia tai vesikirppuja oli aivan turha etsiä. Järvi oli ja pysyi elottoman tuntuisena. Ainoastaan harvoin yltyvä tuuli sai järven pinnan värisemään. Joskus aamuisin järvi näytti noidutulta, kun usvan vaaleanharmaa vaippa kulki sen yllä. Vastakkaisen rannan tummanpuhuvina seisovat kuuset heittivät järven ylle pitkän varjon, mutta kartanonrantaan eivät varjot yltäneet. Rikas Rouva muisteli inhon väreet selässään miehen rehvakasta kertomusta siitä, miten hän oli pienenä poikana hukuttanut järveen kartanon kissan lumivalkoisen poikueen. Mies oli tappanut kissanpoikaset pitämällä kauhusta sätkiviä pieniä pentuja veden alla, kunnes ne olivat elottomia. Lopuksi hän oli laittanut hennot ruumiit säkkiin, jossa oli painona kiviä. Mies oli soutanut järven keskelle ja heittänyt säkin veteen tuntematta pojan sydämessään minkäänlaista surua.  
Lopulta Rikas Rouva antoi periksi humalaisen miehensä tahdolle ja istui harmaan ruuhen päähän. Mies souti, mutta siitä ei tullut mitään. Rikas Rouva istui turhautuneena veneessä. Alkukesän yö oli kaunis ja valoisa. He olivat kahden. Kartanon mailla ei liikkunut ristinsieluakaan, ainoastaan lintujen satunnaisen laulun saattoi kuulla puiden kätköistä. Kehys oli hyvin romanttinen, mutta sisältö aivan väärä. Mies hosui airojen kanssa. Pian toinen jo tippui hankaimesta. Mies nousi puoliksi ylös ja yritti saada veteen pudonnutta airoa takaisin. Rikas Rouva katsoi miehensä hapuilua. Hän katsoi miehensä alkoholin ja ponnistelun punaamia kasvoja. Hän pystyi haistamaan miehensä konjakinhajuisen hengästyksen. Hän katsoi miehen päällä olevaa vaaleaa, pahasti ryppyyntynyttä pellavapukua sekä miehen typerää vaaleaa hattua, jossa kiersi tummanruskea satiininauha. Hän katsoi miehensä kömpelöitä käsiä ja mietti miten helposti ne olivat vaeltaneet muiden naisten vartaloilla syyllisyyttä tuntematta. Mies kauhoi ja kauhoi ja Rikkaan Rouvan kiukku kasvoi ja kasvoi. Yhdellä ainoalla elegantilla valkoisiin housuihin tähdätyllä potkulla oli mies järvessä. Mies oli juopumustaan ja ponnistelujaan niin uupunut, ettei hän edes yrittänyt uida tai huitoa, vaan vajosi järven syvimpään kohtaan kuin valkea kivi. Rikas Rouva katsoi miehensä vajoavaa ruumista ja tapahtui jotain merkillistä. Ennen kuin miehen keho katosi järven syvyyteen,  näytti se hajoavan osiin. Osat ottivat hahmon ja kun nainen oikein pinnisteli, oli hän näkevinään untuvaisten, valkoisten kissanpentujen sukeltavan kirkkaassa vedessä. Hetken päästä eri suuntiin uivat hahmot katosivat näkyvistä. Rikas Rouva halusi pois, pois koko kirotulta järveltä.
Rikas Rouva poimi pudonneen airon helposti. Hän asetti airon hankaimeen ja souti kevyesti ja nopeasti rantaan.  Hän veti ruuhen puoliksi kuivalle maalle, jotta se ei pääsisi karkaamaan. Rikas Rouva kulki polkua pitkin kartanolle, laskosti vaalean leninkinsä siististi parisängyn päässä olevalle rokokootyyliselle penkille, avasi nutturansa, harjasi hiuksensa, huokaisi ja nukahti heti. Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen.
Aamulla, kun Rikas Rouva heräsi, tuntui hänestä hieman omituiselta. Ihan kuin jotain puuttuisi. Hän ei heti saanut mieleensä mitä se oli, mutta kaataessaan kahvia toiseenkin siroon posliinikuppiin hän oivalsi yhtäkkiä, että yksi kuppi olisi riittänyt. Hän tiskasi toisen kupin pois ja ihaili sen valkoiseen väriin kauniisti sopivaa kultaista reunaa. Nyt kun ei tarvitsisi miettiä toista, hän voisi syödä juuri sellaisen aamiaisen kuin halusi. Mies oli inhonnut naisen herkkua, täytettyjä croissanteja. Parin minuutin lämmittämisen jälkeen nainen otti valmiiksi halkaisemansa croissantit uunista ja laittoi niiden väliin voita, juustoa, salaattia ja kurkkua. Hän laittoi ne lautaselle ja kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Hän vei lautasen ja kahvikupin sinisen salongin pöydälle. Hän puki aamutakin päälleen ja haki koivukujan päässä olevasta postilaatikosta sunnuntain lehden. Sisälle tultuaan hän istui nautinnosta ähkäisten mukavasti pehmustettuun tuoliin, haukkasi croissantia, hörppäsi kahvia ja avasi painomusteen tuoksuisen, sileän lehden.
Aamupalan jälkeen Rikas Rouva mietti yöllisiä tapahtumia. Hän oli nyt leski, mutta murhaaja hän ei halunnut olla. Siispä Rikas rouva käveli rantaan, otti airot käteensä, työnsi ruuhen veteen ja heitti airot niin kauas järven selälle, kuin osasi. Kaksi tuntia myöhemmin hän meni katsomaan, miten kevyt tuulenvire oli kuljettanut veneen keskelle järveä, sen syvimmän kohdan päälle. Kolme tuntia myöhemmin hän soitti hätänumeroon ja kertoi miehensä katoamisesta sekä yksinäisenä järvellä ajelehtivasta ruuhesta. Neljä tuntia myöhemmin kaksi sukeltajaa naarasi järveä. Miestä ei löytynyt. Ainoa asia, minkä sukeltajat toivat elottomasta järvestä oli säkki. Sen sisällä oli pieniä luurankoja.   Myöhemmin löytyi myös valkoinen hattu, jota kiersi ruskea satiininauha. Tapausta ei saatu päätökseen. Rikasta Rouvaa ei epäilty mistään, kylälläkin oli huomattu miehen juomatavat. Huhuja tai juoruja ei lähtenyt liikkeelle, mutta miehen ruumiin puuttuminen ihmetytti. Häntä ei voitu julistaa kuolleeksi. Yhtään adressia ei lähetetty. Sanomalehdissä ei julkaistu kuolinilmoitusta. Hautajaisia ei ollut. Rikas Rouva ei surrut tippaakaan.
Siitä kesästä alkoi Rikkaan Rouvan toinen elämä. Talvisin hän ahersi ja eli vaatimattomasti. Kesäisin hän juhli. Hän kaatoi jo aamulla kermalikööriä kahvin sekaan. Hän tanssi alasti keskellä salin lattiaa. Pitkät hiukset hulmusivat vapaina nuoren miehen flyygelinsoiton tahtiin. Hän istui pihakeinussaan yllään taivaansininen juhlapuku, mutta ei alusvaatteita. Hän röyhäytti ilmoille sikarintuoksua riettaan suuresta ja paksusta sikaristaan samalla, kun mies hieroi hänen jalkojaan. Se mies ei osannut soittaa flyygeliä. Iltaisin hän joi makeaa kirsikkaviiniä. Häntä ei kiinnostanut, miksi miehet aina tulivat. Hän ei välittänyt siitä, oliko miehillä vaimoja. Hänelle oli samantekevää, tulivatko miehet hänen rahojensa, hänen ylellisen elämäntyylinsä vai hänen itsensä vuoksi. Hän antoi mielellään miesten koskea silkkistä, auringon ruskeaksi hellimää hipiäänsä. Yhtään kesäyötä hän ei nukkunut yksin. Miehet keittivät Rikkaalle Rouvalle kahvia ja tekivät ruokaa. Välillä he saunoivat. Rikas Rouva saunoi joskus heidän kanssaan, mutta järveen hän ei mennyt ikinä. Useimmiten miesten saunoessa Rikas Rouva istui kuistilla ja luki ranskalaisia rakkausromaaneja chardonnayta siemaillen. Välillä hän katsoi miehiä, jotka olivat kuin pieniä poikia ruiskiessaan järvivettä toistensa päälle. Rikas Rouva nautti miesten tuomasta energiasta ja elämänilosta ja hän katsoi heitä melkein hellyydellä. Komeita kesäkissoja. Yhdenkään nimeä hän ei vaivautunut opettelemaan. Kesäisin hän unohti myös oman nimensä.
Kun elokuun illat alkoivat pimetä, sytytti Rikas Rouva puutarhaansa lyhtyjä. Se oli merkki. Kesä olisi pian ohi. Miehet tiesivät sen. Pian Rikas Rouva alkaisi laittaa kartanoaan talvikuntoon. Hän peittäisi huonekalut vaalein kankain. Koko kesän kauniisti soinut flyygeli kätkettäisiin mustaan samettiin. Myös sen soittajan oli aika lähteä talven tieltä.
Rikas Rouva seisoi ulko-ovella ja hyvästeli miehiä yksi kerrallaan. Hän antoi helliä halauksia ja pitkiä, aistikkaita suudelmia. Miehet varmaan palaisivat nöyrinä takaisin vaimojensa ja tyttöystäviensä luokse. Laiminlyönneistä Rikasta Rouvaa ei voinut moittia. Hän oli pitänyt kesäkissoistaan hyvää huolta. Nämä miehet lähtivät Rikkaan Rouvan luota elinvoimaisina, hännät ylväästi pystyssä. Ne jaksaisivat kyllä talven yli. Rikas Rouva sulki oven.
Rikas Rouva ei nähnyt, mitä syksyntuoksuisessa illassa tapahtui. Miehet kulkivat peräkanaa rantaan. Vähän ennen veteen astumista niiden muoto muuttui. Miehet pienenivät ja pehmenivät. Niiden valkoinen turkki kastui, kun ne määrätietoisesti kävelivät neljällä jalallaan, hännät edelleen pystyssä takaisin järveen.


Tällä novellillani osallistun KaNoKiKuun, jota vietetään nyt toista kertaa.

2 kommenttia:

Kimmo Hurri kirjoitti...

Olipas mielenkiintoinen tarina. Pidin lukemastani. Juonen käänteet pääsivät yllättämään. Novellistasi tuli mieleeni Roald Dahlin hiukan samanoloiset kauhukertomukset.

Katilein kirjoitti...

Kiva Kimmo, kun jaksoit lukea! Kiitos. Toivoinkin, että onnistuisin yllättämään juonenkäänteillä. Luovan kirjoittamisen opettajani kehoitti meitä eilen jo toistamiseen lainaamaan Roald Dahlia. En ole vielä lukenut hänen kauhukertomuksiaan, mutta ne kiinnostavat kyllä.