Vihreässä lapussa oli pieni numero 2

Käyn maanantaisin naapurikaupungissa opiskelemassa luovan kirjoittamisen jatko-opintoja. Käydessäni opiskelupaikan vessassa huomasin seinällä pienen vihreän post-it-lapun. Lappuun oli kirjoitettu siistillä käsialalla, että Pekka Haaviston myötä saisimme inhimillisen presidentin ja että hänen äänestämisensä olisi askel tasa-arvoisempaa Suomea kohden. No en mä muista, lukiko siinä juuri noin, mutta sinne päin kuitenkin. Lappu oli todella sympaattinen. Luennon jälkeen olisin halunnut mennä ottamaan valokuvan lapusta, mutta joku oli napannut sen pois. Se suretti minua. Minä en olisi poistanut Niinistöä mainostavaa lappua, vaikka en häntä äänestänytkään.

Kansallinen novellinkirjoituskuukausi

JÄRVI

Toukokuun lopulla alkoi Rikas Rouva herätellä kartanoaan henkiin. Hän liehui linnunsulista tehty pölyhuisku kädessään epäjärjestelmällisesti pitkin taloa. Seinät kaiuttivat levysoittimesta kuuluvia reheviä ranskalaisia chansoneita, joiden tahtiin nainen liikkui. Huonekalut tulivat muuttumattomina esiin valkoisten kankaiden suojista. Lasikuvun alla olevassa asetelmassa olivat kuivatut kukat ja kaksi lintua pysyneet samassa asennossa jo yli sadan vuoden ajan. Rikas Rouva avasi paksut samettiverhot, jotta aurinko pääsisi valaisemaan talven jäljiltä harmaankalpeiksi muuttuneita huoneita. Pökertyneen oloinen nokkosperhonen lensi rispaantuneilla siivillään ikkunan ohi. Ilma oli kirpeänraikas, vaikka kevätkukat olivat jo lakastumaan päin.

Koko talven oli Rikas Rouva tehnyt kovasti töitä. Hän oli hoitanut asiakassuhteita, palkannut uusia alaisia, irtisanonut vanhoja ja katsonut tyytyväisenä rahastosijoitustensa suotuisaa kehitystä. Talven ajan Rikas Rouva käytti vain keittiötä ja suurinta makuuhuoneista. Se oli helpompaa niin. Rikas Rouva vihasi siivoamista, mutta vaatteistaan hän piti hyvää huolta. Kengät olivat siististi kenkäkaapissa ja kalleimmat kengät omissa laatikoissaan hienojen silkkipapereiden sisällä. Ylellisen pehmeät, naiselliset, himmeästi kiiltävät kauluspaidat riippuivat 1800-luvun lopulta peräisin olevan tammikaapin kätköissä. Rikkaan Rouvan housuissa oli aina viivasuorat prässit eivätkä hänen puolihameensa olleet vielä iltapäivään mennessäkään ryppyisiä.

Rikas Rouva huiskutti vanhasta piirongista pölyjä pois. Piirongin päällä oli väärinpäin käännetty valokuvakehys. Hetki ei ollut mieluisa. Kehyksen sisällä, kasvot piironkiin päin makasi Rikkaan Rouvan mies tai oikeastaan entinen mies. Täsmällisemmin sanottuna kuollut mies. Rikas Rouva oli leskirouva. Sitä nimitystä ei Rikas Rouva halunnut koskaan käytettävän. Se sai hänet tuntemaan itsensä vanhaksi. Hän ei myöskään kaivannut muistutusta siitä, että oli joskus ollut naimissa. Mokomakin petturimies. Huoripukki. Hyväksikäyttäjä. Alistaja. Vuosikaudet oli Rikas Rouva sietänyt miehensä kaksoiselämää ja pysynyt aina yhtä tyylikkäänä ja hillittynä miehensä rinnalla. Kun mies oli lopulta tapailemiensa toisten naisten lisäksi rakastunut alkoholiinkin olivat vanteet Rikkaan Rouvan pään ja kurkun ympärillä  alkaneet kiristää liikaa.

Se oli kesän alkua, aikaa ennen juhannusta, kun Rikkaan Rouvan mies halusi välttämättä lähteä konjakkipäissään soutelemaan. Kello oli ollut jo paljon. Kartano sijaitsi kirkasvetisen järven rannalla. Rikas Rouva ei pitänyt järvestä. Sen lasisen läpitunkevassa syvyydessä ja kylmyydessä oli jotain pelottavaa. Järvessä ei kasvanut ainuttakaan vesikasvia eikä Rikas Rouva ollut koskaan nähnyt kalan hyppäävän sen pahaenteisellä selällä. Lapsuudesta tuttuja malluaisia tai vesikirppuja oli aivan turha etsiä. Järvi oli ja pysyi elottoman tuntuisena. Ainoastaan harvoin yltyvä tuuli sai järven pinnan värisemään. Joskus aamuisin järvi näytti noidutulta, kun usvan vaaleanharmaa vaippa kulki sen yllä. Vastakkaisen rannan tummanpuhuvina seisovat kuuset heittivät järven ylle pitkän varjon, mutta kartanonrantaan eivät varjot yltäneet. Rikas Rouva muisteli inhon väreet selässään miehen rehvakasta kertomusta siitä, miten hän oli pienenä poikana hukuttanut järveen kartanon kissan lumivalkoisen poikueen. Mies oli tappanut kissanpoikaset pitämällä kauhusta sätkiviä pieniä pentuja veden alla, kunnes ne olivat elottomia. Lopuksi hän oli laittanut hennot ruumiit säkkiin, jossa oli painona kiviä. Mies oli soutanut järven keskelle ja heittänyt säkin veteen tuntematta pojan sydämessään minkäänlaista surua.  

Lopulta Rikas Rouva antoi periksi humalaisen miehensä tahdolle ja istui harmaan ruuhen päähän. Mies souti, mutta siitä ei tullut mitään. Rikas Rouva istui turhautuneena veneessä. Alkukesän yö oli kaunis ja valoisa. He olivat kahden. Kartanon mailla ei liikkunut ristinsieluakaan, ainoastaan lintujen satunnaisen laulun saattoi kuulla puiden kätköistä. Kehys oli hyvin romanttinen, mutta sisältö aivan väärä. Mies hosui airojen kanssa. Pian toinen jo tippui hankaimesta. Mies nousi puoliksi ylös ja yritti saada veteen pudonnutta airoa takaisin. Rikas Rouva katsoi miehensä hapuilua. Hän katsoi miehensä alkoholin ja ponnistelun punaamia kasvoja. Hän pystyi haistamaan miehensä konjakinhajuisen hengästyksen. Hän katsoi miehen päällä olevaa vaaleaa, pahasti ryppyyntynyttä pellavapukua sekä miehen typerää vaaleaa hattua, jossa kiersi tummanruskea satiininauha. Hän katsoi miehensä kömpelöitä käsiä ja mietti miten helposti ne olivat vaeltaneet muiden naisten vartaloilla syyllisyyttä tuntematta. Mies kauhoi ja kauhoi ja Rikkaan Rouvan kiukku kasvoi ja kasvoi. Yhdellä ainoalla elegantilla valkoisiin housuihin tähdätyllä potkulla oli mies järvessä. Mies oli juopumustaan ja ponnistelujaan niin uupunut, ettei hän edes yrittänyt uida tai huitoa, vaan vajosi järven syvimpään kohtaan kuin valkea kivi. Rikas Rouva katsoi miehensä vajoavaa ruumista ja tapahtui jotain merkillistä. Ennen kuin miehen keho katosi järven syvyyteen,  näytti se hajoavan osiin. Osat ottivat hahmon ja kun nainen oikein pinnisteli, oli hän näkevinään untuvaisten, valkoisten kissanpentujen sukeltavan kirkkaassa vedessä. Hetken päästä eri suuntiin uivat hahmot katosivat näkyvistä. Rikas Rouva halusi pois, pois koko kirotulta järveltä.

Rikas Rouva poimi pudonneen airon helposti. Hän asetti airon hankaimeen ja souti kevyesti ja nopeasti rantaan.  Hän veti ruuhen puoliksi kuivalle maalle, jotta se ei pääsisi karkaamaan. Rikas Rouva kulki polkua pitkin kartanolle, laskosti vaalean leninkinsä siististi parisängyn päässä olevalle rokokootyyliselle penkille, avasi nutturansa, harjasi hiuksensa, huokaisi ja nukahti heti. Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen.

Aamulla, kun Rikas Rouva heräsi, tuntui hänestä hieman omituiselta. Ihan kuin jotain puuttuisi. Hän ei heti saanut mieleensä mitä se oli, mutta kaataessaan kahvia toiseenkin siroon posliinikuppiin hän oivalsi yhtäkkiä, että yksi kuppi olisi riittänyt. Hän tiskasi toisen kupin pois ja ihaili sen valkoiseen väriin kauniisti sopivaa kultaista reunaa. Nyt kun ei tarvitsisi miettiä toista, hän voisi syödä juuri sellaisen aamiaisen kuin halusi. Mies oli inhonnut naisen herkkua, täytettyjä croissanteja. Parin minuutin lämmittämisen jälkeen nainen otti valmiiksi halkaisemansa croissantit uunista ja laittoi niiden väliin voita, juustoa, salaattia ja kurkkua. Hän laittoi ne lautaselle ja kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Hän vei lautasen ja kahvikupin sinisen salongin pöydälle. Hän puki aamutakin päälleen ja haki koivukujan päässä olevasta postilaatikosta sunnuntain lehden. Sisälle tultuaan hän istui nautinnosta ähkäisten mukavasti pehmustettuun tuoliin, haukkasi croissantia, hörppäsi kahvia ja avasi painomusteen tuoksuisen, sileän lehden.

Aamupalan jälkeen Rikas Rouva mietti yöllisiä tapahtumia. Hän oli nyt leski, mutta murhaaja hän ei halunnut olla. Siispä Rikas rouva käveli rantaan, otti airot käteensä, työnsi ruuhen veteen ja heitti airot niin kauas järven selälle, kuin osasi. Kaksi tuntia myöhemmin hän meni katsomaan, miten kevyt tuulenvire oli kuljettanut veneen keskelle järveä, sen syvimmän kohdan päälle. Kolme tuntia myöhemmin hän soitti hätänumeroon ja kertoi miehensä katoamisesta sekä yksinäisenä järvellä ajelehtivasta ruuhesta. Neljä tuntia myöhemmin kaksi sukeltajaa naarasi järveä. Miestä ei löytynyt. Ainoa asia, minkä sukeltajat toivat elottomasta järvestä oli säkki. Sen sisällä oli pieniä luurankoja.   Myöhemmin löytyi myös valkoinen hattu, jota kiersi ruskea satiininauha. Tapausta ei saatu päätökseen. Rikasta Rouvaa ei epäilty mistään, kylälläkin oli huomattu miehen juomatavat. Huhuja tai juoruja ei lähtenyt liikkeelle, mutta miehen ruumiin puuttuminen ihmetytti. Häntä ei voitu julistaa kuolleeksi. Yhtään adressia ei lähetetty. Sanomalehdissä ei julkaistu kuolinilmoitusta. Hautajaisia ei ollut. Rikas Rouva ei surrut tippaakaan.

Siitä kesästä alkoi Rikkaan Rouvan toinen elämä. Talvisin hän ahersi ja eli vaatimattomasti. Kesäisin hän juhli. Hän kaatoi jo aamulla kermalikööriä kahvin sekaan. Hän tanssi alasti keskellä salin lattiaa. Pitkät hiukset hulmusivat vapaina nuoren miehen flyygelinsoiton tahtiin. Hän istui pihakeinussaan yllään taivaansininen juhlapuku, mutta ei alusvaatteita. Hän röyhäytti ilmoille sikarintuoksua riettaan suuresta ja paksusta sikaristaan samalla, kun mies hieroi hänen jalkojaan. Se mies ei osannut soittaa flyygeliä. Iltaisin hän joi makeaa kirsikkaviiniä. Häntä ei kiinnostanut, miksi miehet aina tulivat. Hän ei välittänyt siitä, oliko miehillä vaimoja. Hänelle oli samantekevää, tulivatko miehet hänen rahojensa, hänen ylellisen elämäntyylinsä vai hänen itsensä vuoksi. Hän antoi mielellään miesten koskea silkkistä, auringon ruskeaksi hellimää hipiäänsä. Yhtään kesäyötä hän ei nukkunut yksin. Miehet keittivät Rikkaalle Rouvalle kahvia ja tekivät ruokaa. Välillä he saunoivat. Rikas Rouva saunoi joskus heidän kanssaan, mutta järveen hän ei mennyt ikinä. Useimmiten miesten saunoessa Rikas Rouva istui kuistilla ja luki ranskalaisia rakkausromaaneja chardonnayta siemaillen. Välillä hän katsoi miehiä, jotka olivat kuin pieniä poikia ruiskiessaan järvivettä toistensa päälle. Rikas Rouva nautti miesten tuomasta energiasta ja elämänilosta ja hän katsoi heitä melkein hellyydellä. Komeita kesäkissoja. Yhdenkään nimeä hän ei vaivautunut opettelemaan. Kesäisin hän unohti myös oman nimensä.

Kun elokuun illat alkoivat pimetä, sytytti Rikas Rouva puutarhaansa lyhtyjä. Se oli merkki. Kesä olisi pian ohi. Miehet tiesivät sen. Pian Rikas Rouva alkaisi laittaa kartanoaan talvikuntoon. Hän peittäisi huonekalut vaalein kankain. Koko kesän kauniisti soinut flyygeli kätkettäisiin mustaan samettiin. Myös sen soittajan oli aika lähteä talven tieltä.

Rikas Rouva seisoi ulko-ovella ja hyvästeli miehiä yksi kerrallaan. Hän antoi helliä halauksia ja pitkiä, aistikkaita suudelmia. Miehet varmaan palaisivat nöyrinä takaisin vaimojensa ja tyttöystäviensä luokse. Laiminlyönneistä Rikasta Rouvaa ei voinut moittia. Hän oli pitänyt kesäkissoistaan hyvää huolta. Nämä miehet lähtivät Rikkaan Rouvan luota elinvoimaisina, hännät ylväästi pystyssä. Ne jaksaisivat kyllä talven yli. Rikas Rouva sulki oven.

Rikas Rouva ei nähnyt, mitä syksyntuoksuisessa illassa tapahtui. Miehet kulkivat peräkanaa rantaan. Vähän ennen veteen astumista niiden muoto muuttui. Miehet pienenivät ja pehmenivät. Niiden valkoinen turkki kastui, kun ne määrätietoisesti kävelivät neljällä jalallaan, hännät edelleen pystyssä takaisin järveen.


Tällä novellillani osallistun KaNoKiKuun, jota vietetään nyt toista kertaa.

On Wednesdays - Keskiviikkoisin

On Wednesdays is my only late morning from the work. Then I sneek to a diner or a coffeeshop and have breakfast with my daughter. We have mother-daughter-discussions, we fool around and we laugh like little girls.
***
Keskiviikkoisin minulla on viikon ainoa myöhäinen työaamu. Silloin vietän aikaa tyttäreni kanssa. Syömme aamupalaa kahvilassa, puhelemme äiti-tytär-asioita, hassuttelemme ja kikatamme kuin pienet tytöt.

Suru - Sorrow

Minun rakkauteni on piilossa
sieluni syvimmissä sopukoissa.
Siellä se oikoo repaleisia siipiään,
joilla ei nyt lennetä minnekään.
Iltaisin kuuntelen sen vaikerointia,
kipua ja epätoivoa.
Tuijotan silmät ammollaan
maalarinvalkoista kattoa ja
keinun tuskani lujassa sylissä.
Minä olen viimeistä ihohuokostani myöten elossa.
Sillä on nyt väliä.
***
My love is hiding
in the deepest layers of my soul.
It is heeling its broken wings,
wings that don't fly.
In the evenings I listen to its wailing,
pain and despair.
I lay in my bed
eyes wide open.
I am laying on the arms of  mourning.
I feel life in all my pores.
That is what matters now.

Tanssii äidin villasukissa - Dancing in Mother's Woollen Socks

Kun en halua nukkua pyjamassa, nukun yöpaidassa. Kun en halua pitkiä kalsareita, otan äidin villasukat. Jos minua ei muuten huomata, töräytän pienet nokkahuilufanfaarit. Olen poika, joka tanssii omia teitään, pois alta risut ja männynkävyt!

I don't want sleep in pyjamas, so I've got a nightie. I don't want to wear my own socks so I take mother's woollen socks. If you don't notice me, I'll give you a performance with a recorder. I am a boy who is dancing his own path. I am doing it my way!

The Moon - Der Mond - La lune - La luna - Månen - Kuu

Rosa Liksom: Hytti nro 6

(I am writing about a book that won an important Finnish literature prize.)

"Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään. Hytissä oli neljä vuodetta, niistä ylimmät oli nostettu seinälle,sänkyjen välissä oli pieni pöytä, pöydällä valkoinen liina ja muovinen kukkamaljakko, siinä ajan haalistama vaaleanpunainen paperineilikka, sänkyjen päädyn hylly oli täynnä isoja, huterasti sidottuja kolleja. Tyttö tunki vaatimattoman vanhan matkalaukkunsa, Zaharilta saamansa, kovan ja kapean sängyn alle rakennettuun metalliseen tavaratilaan, pienen reppunsa hän heitti sängylle."


Näin alkaa Hytti nro 6, Rosa Liksomin Finlandia-palkittu kirja. Kirja on matkakertomus, jossa tyttö matkustaa Moskovasta junalla Mongolian pääkaupunkiin, Ulan Batoriin. Kirja on myös kertomus tytön matkasta itseensä. Matkakaveriksi tytölle tulee samaan hyttiin venäläinen, karkeasti puhuva, vodkaanmenevä mies. Näiden kahden täysin epäsuhtaisen matkaajan välille tulee merkillinen ja kiinnostava side. Yhteistä molemmille on pinnan alla oleva kipu. Tytöllä on ollut syynsä lähteä Moskovasta. Miehen karskien juttujen ja raavaan kuoren alla on surua ja herkkyyttäkin.

Matkaa tehdään 1980-luvun lopun Neuvostoliitossa. Koko maa tuntuu olevan kohmeessa ja hitaasti se natisee liitoksissaan. Määränpää on kaukana ja jollain asemilla viivytään jopa päiviä. Maisema on karua ja harmaata. Lapset leikkivät öljyisessä lätäkössä ilman kenkiä, vaikka ollaan jo aikoja sitten menty nukkumaanmenoajan ohi. Liksom kuvaa maisemaa ja tunnelmaa monisanaisesti ja kauniisti. Kaiken kuvauksen päällä roikkuu mielestäni slaavilainen ja jotenkin hyvin venäläinen melankolia. Liksom osaa aistinelimellisellä, rikkaalla kuvakielellään maalata karustakin maisemasta herkän ja mielenkiintoisen.

Vastapainona vuorokaudenaikojen ja paikkojen melkein lyyriselle kuvailulle on miehen käyttämä karkea kieli. Mies juo vodkaa, puhuu kaikista naisista huorina ja aina vähän väliä vonkaa tytöltä. Tyttö joutuu välillä pakenemaan junan käytävään. Kerran mies on käydä hänen päällensä väkisin, mutta joku kunnioitus tai muu estää miestä. Tyttö ei matkan aikana juuri puhu. Hän kuuntelee miestä ja saa muutaman kerran pilkahduksen siitä, miten tämä mies pienenä poikana  pakeni kotoaan ja ajautui sivupoluille. Välillä tyttö ja mies syövät yhdessä ja jakavat eväänsä. Asemapaikkojen kaupoissa on ostettavaa niukasti, mutta jotain löytyy aina.

Hytti nro 6 on hienosti kirjoitettu ajankuvaus. Liksom kuvaa muun tarinan ohella venäläistä byrokratiaa, ruokaa, esineitä ja ihmistyyppejä tarkasti. Kirjan sivulta paljastuu myös paljon siitä, millainen asenneilmapiiri Venäjällä on voinut vallita. Kirjassa matka etenee hitaasti, mutta silti tarinassa tapahtuu koko ajan paljon. Romaani ei ole kovin pitkä, siinä on 187 sivua, mutta kerronta on niin hallittua ja tiivistä, että tuntuu kuin olisi lukenut paljon pidemmän kirjan.

Sain tämän kirjan joululahjaksi. Tiesin, että kirja oli valittu minulle huolella, olihan se Finlandia-voittaja. Suhtauduin kirjaan ensin pienellä epäilyksellä. Olen joskus nuorena (ehkä liian nuorena) lukenut Rosa Liksomin Kreislandin. Jouduin tuolloin kompuroimaan sen loppuun enkä tainnut ymmärtää kirjasta mitään. Ehkä minun olisi nyt aika lukea se uudelleen. Hytti nro 6 sen sijaan vakuutti minut heti. Jo muutaman sivun luettuani ymmärsin, että tämä kirja on hyvä. Minulla ei ole juurikaan henkilökohtaisia kokemuksia Neuvostoliitosta, mutta ei niitä tarvitsekaan olla. Kirja kantaa ja kuljettaa ja kertoo tarpeellisen. Kirjassa on minulle mieluisa loppu. Siinä ei paljasteta liikaa, mutta se on kuitenkin onnellinen. Olen kirjoittanut tämän ennenkin: Minä tarvitsen onnellisia loppuja.

Tarina jatkuu Rosa Liksomin kotisivulla, josta olen myös poiminut tämän tekstin yhteydessä olevan kirjan kannen.