Sain Kate Reddy - täydellä teholla yötä päivää-kirjan lahjaksi kuutisen vuotta sitten. Tiedän, että kirja oli vihje ystävältäni. En ole tai ollut täydellä teholla yötä päivää töitä paiskiva uraäiti, mutta minulla on aina ollut taipumus haalia liikaa hommia itselleni. Ystäväni halusi hienotunteisesti muistuttaa minua hidastamaan. Se oli sama kevät, kun äitini palkkasi minulle siivoojan ja varoitti minua burn-outista. "En halua, että sä olet ihan böönaut alle kaksvitosena!" Olin kyllä silloin 28-vuotias, mutta ele oli kaunis ja tarpeellinen. Olin itkeä ilosta joka kerta, kun siivooja oli laittanut pienen ja sotkuisen kotini kuntoon.
Kun huomasin TV-mainoksesta, että kirjasta tehdään elokuva, olin hieman ihmeissäni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kirja ei ole tarpeeksi hyvä filmattavaksi. Päätin lukea kirjan uudelleen ja onneksi luin. Olin nimittäin väärässä. Olin luultavasti lukenut kirjan vuosia sitten nopeasti ja vain suorittanut sen alta pois. Toisella lukukerralla huomasin, että Pearsonin kirja on oivaltava ja se sisältää runsaasti hersyävän hauskoja kielikuvia. Henkilöhahmot ja kirjan tapahtumat ovat hengästyttäviä, mutta uskottavia. Kirjassa Kate painaa pitkää päivää rahastosijoitusalalla ja tekee työmatkoja. Arjen hoitaminen on hankalaa, vaikka palveluksessa on lastenhoitaja ja siivooja (joka ei lukuisista vaivoistaan johtuen tosin pysty kumartumaan tai kurottamaan ja näin ollen osa asunnosta jää siivoamatta).
Kate nauttii Cityssä työskentelemisestä ja siitä, että hän on yksi harvoista naisista miesten hallitsemassa maailmassa. Samalla hän tuntee jatkuvaa syyllisyyttä lastensa Emilyn (ekaluokkalainen) ja Benin (1-v.) laiminlyömisestä. Työpaikalla hän ei voi selitellä myöhästymisiään lastensa sairastamisella, parempi selitys on vaikka sanoa juuttuneensa liikenneruuhkaan. Katen työpaikalla ei nainen saa osoittaa olevansa äiti, siksi Katella ei ole edes lastensa kuvaa työpöydällä. Miesten pöydiltä kuvat löytyvät, koska on hyvä juttu, jos on isä. Kun mies ilmoittaa menevänsä esimerkiksi lastensa joulujuhlaan, pidetään häntä sankarina, kun naista vastaavassa tilanteessa katsottaisiin tympeästi.
En ole varma, pidänkö kirjan loppuratkaisusta, koska se on niin ilmiselvä. Kate nimittäin luopuu työstään ja muuttaa perheensä kanssa maalle. Loppu on minusta ristiriitainen, koska koko kirjan ajan on tehty selväksi miten työelämä ei jousta ja miten naista kohdellaan eri tavalla kuin miestä. Kirjan lopussa Kate jättää rakastamansa työn ollakseen perheensä kanssa. Toisaalta onhan loppu onnellinen (maailmassa tarvitaan onnellisia loppuja!), vaikkakin minusta hieman hätäisesti kirjoitettu.
Pidin kirjasta ja se oli mukavan kevyttä luettavaa. Välillä minua kyllä riipaisi, kun Kate kaipaa lapsiaan ja kokee että ei kuulu lastensa elämään. Kyllä minä tuossa kaipuussa jotain itsestänikin tunnistan. Eilen kun vein pientä poikaani päiväkotiin, kietoi hän päiväkodin eteisessä kätensä kaulani ympärille ja sanoi:"Tiedätkös, minä rakastan sinua äiti." Olisin halunnut ottaa lapseni syliini ja mennä kotiin viettämään aikaa hänen kanssaan. Sen sijaan sanoin, että minäkin rakastan häntä ja sitten lähdin kiireellä töihin.
Viime viikkoina työpäivät ovat venyneet kohtuuttoman pitkiksi. En lähdekään iltaisin kotoa enää minnekään, jotta ehdin olla lasteni kanssa. Esikoiseni on nyt kymmenen. Hän on kohta samanpituinen kuin minä. Kun katselen häntä, mietin että mihin nämä vuodet katosivat. Miten minulla voi olla jo noin iso lapsi?
Toinen on vielä pikkuinen. Voisinpa pysäyttää ajan hetkeksi. Juuri nyt, tähän viikonloppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti