tiistai 14. kesäkuuta 2011

Meriharakat - Susan Fletcher

"NÄEN UNTA VEDESTÄ, vieläkin.
  Näen yhä sen valot ja varjot. Uivan sorsan jättämän leveän, täplikkään vanan. Tai joskus näen unta nousuvedestä ja iltaisesta merestä -- vanhan Atlanttini valtavina vyöryvistä harmaista aallonharjoista, sen vesistä hylkeineen ja satamineen. Näen täysikuita. Ja tähtiä. Kerran näin unessa hopeisen pyrstön aallokon yllä, ja minä seisoin rannalla, siristin silmiäni. Valas, kenties, tai merenneito --niistäkin minä uneksin."

Luettuani Meriharakat-kirjan ensimmäiset virkkeet, tiesin että tulisin rakastamaan tätä kirjaa. Miten kauniisti lauseet olikaan saatu soimaan myös suomen kielellä. Luin kirjan alun miehelleni ääneen. Tuntui siltä, kuin olisi lausunut runoa.

Kirjan kauniin kielen ja lyyrisyyden alla piilee raskaita teemoja. Kirjan päähenkilön, Moiran pikkusisko Amy makaa koomassa sairaalassa. Moira ei Amyn eläessä piitannut siskostaan tippaakaan, mutta onnettomuuden jälkeen hän istuu tunnollisesti monta vuotta sairaalahuoneessa, johon ei näy auringonlaskua. Kirkontornit näkyvät ja puut, kodit, toimistot. Elämä. Sängyn vieressään istuessaan Moira avaa tarina kerrallaan sisäänpäinkääntyneen elämänsä salaisuudet.

Moira on hyvin älykäs ja taitava, kummallinen, omissa maailmoissaan elävä hontelo tyttö. Ulospäin Moira on kova ja synkkä. Amya kohtaan hän kasvattaa kuoren, eikä edes yritä rakastaa toukannäköistä pientä sisartaan, vaan on inhottava tälle. Lyö ja sulkee oman elämänsä ulkopuolelle. Moiran elämässä Amy on tunkeilija. Moira kaipasi takaisin vanhoja aikoja. Hänen oli ollut turvallinen ja hyvä olla meren rannalla sijaitsevassa talossa. Hän rakasti isäänsä ja äitiään, vaikka ei sitä osannutkaan näyttää. Moiran lähtiessä sisäoppilaitokseen kauas itään oli ero vanhemmista asiallinen ja Moira kova ja äkäinen. 

Lomalla kodin täytti uusi ääni. Vauva. Amy kasvoi iloiseksi, välittömäksi ja kujeilevaksi. Moiralle Amy oli liikaa. Hän ei enää tullut lomiksi kotiin.

"Keskiyö. Hän työnsi peitteet syrjään. Pujahti pois sängystä ja porrastasanteen poikki. Vauva nukkui vierashuoneessa vauvansängyssään, ja Moira jäi seisomaan sen viereen, kurkisti sisään. Pullea naama, hymykuopat. Sen silmät olivat kiinni nipistetyt, kuin taikinaa. Vauva makasi selällään kädet pään sivuilla, ja jos se olisi herännyt, se olisi nähnyt tumman otsatukan ja tummat silmät ja ehkä oman pullean naamansa kuvajaisen silmälaseissa. Tältä se nyt näyttää. Nyt Moira tiesi.
Ruma. Pieni ja pullea.
Hän meni takaisin sänkyyn."

Moiran sisällä on ulkoisesta kovuudesta huolimatta kauneutta, kykyä nähdä ja oppia asioita sekä suuri kaipaus rakkauteen, seikka jonka hän omaa epävarmuuttaan kätkee. Sitten tulee Ray. Ray näki Moiran toisin. Hän näki Moiran kauneuden. Moira huomaa, että hänellä on tunteita Rayta kohtaan ja siinä samassa Ray on poissa. Matkalla. Matkaltaan Ray lähettää Moiralle lyhyitä kirjeitä. Hän antaa Moiralle uusia sanoja, paikkoja ja maisemia. Moira vihaa ja rakastaa kirjeitä eikä ole millään uskoa, että Ray voisi olla kiinnostunut hänestä.

Ray palaa ja jää Moiran elämään. Heistä tulee pari, mutta silti Moira epäilee. He muuttavat yhteen ja menevät naimisiin. Epäilystensä riivaama Moira eksyy Rayn veljen Stephenin syliin. Stephen soittaa Moiralle tämän vanhempien kotiin, kun Ray ja Moira ovat vierailemassa siellä. Amy vastaa puhelimeen ja pitää salaisuuden. Amy seuraa Moiraa, koska tietää Moiran valehtelevan. Amy näkee, miten Moira ui ja kiipeää Kirkkokivelle, vaikeapääsyiselle lapsuuden haasteelleen.

20. syyskuuta 2001 Moira saa puhelun. Isä soittaa: "Pää. Vesi. Amy." Moira näkee sielunsa silmin, miten sinisimpukka työntyi Amyn päähän. Syyllisyys kulkee Moiran yli. Ray lohduttaa sanoen, että se ei ollut Moiran syy. Onnettomuuden jälkeen Ray istuttaa Moiran tuolille ja vaatii tätä ymmärtämään, miten paljon ja aidosti hän Moiraa rakastaa. Moira miettii, miten paljon piti tapahtua ennen kuin hän uskoi Rayta.

Meriharakat on yksi parhaita kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Kirjan kieli on soljuvaa ja se pitää otteessaan. Kirjailijan tyyli on omaperäinen ja ennalta-arvaamaton. En ole koskaan lukenut rakkaudesta kirjoitettavan tällä tavalla. Suosittelen tätä kirjaa kaikille aikuisille lukijoille, jotka nauttivat kauniista kielestä, surusta, ilosta ja luonnon hengästyttävästä läsnäolosta.

2 kommenttia:

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Minäkin rakastin tätä kirjaa. Samoin kuin sinä, tiesin heti teoksen alussa, että tämä kirja vie jonnekin syvälle ja osaa koskettaa. Oletko lukenut muita Fletcherin kirjoja? Minä pidin sekä Irlantilaisesta tytöstä että Noidan ripistä, mutta ne eivät olleet samalla tavalla minun kirjojani.

Katilein kirjoitti...

En ole vielä lukenut muita kirjoja. Ilmeisesti kotikaupungissani myös muut ovat löytäneet Fletcherin, koska nuo molemmat kirjat olivat varattuja,kun koitin niitä kirjastosta etsiä.