skip to main |
skip to sidebar
Olisin halunnut kirjoittaa tästä kirjasta hienon ja syvääluotaavan esittelyn. Sellaisen älykkään ja kiinnostavan -kyllä te tiedätte mitä meinaan.
Ei nyt oikein tunnu irtoavan, joten kehotan vain lukemaan tämän hauskan ja nasevan kirjan.
Kirja kertoo Sanelma Salmisesta, joka erilaisten elämänvaiheiden jälkeen ajautuu kirjailijaksi. Sanelmalla on ystävä, Gunnevi-niminen varakkaissa naimisissa oleva nainen, joka haluaa elää boheemia elämää. Gunnevi onnistuu julkaisemaan suuren suosion saavuttavan runoteoksen. Sanelman uraa ei voi kehua. Sanelma ja Gunnevi ovat eri maailmoista. Gunnevi ärsyttää Sanelmaa, mutta toisaalta Sanelma viihtyy Gunnevin seurassa, koska Gunnevilla on aina varaa siihen toiseenkin viinipulloon, jonka voi aivan hyvin juoda ravintolassa maanantaiaamupäivällä.
Sanelmalla on tytär, jonka hän haluaisi jo muuttavan kotoa. Tytär ei ymmärrä äitinsä elämäntapaa eikä äiti oikeastaan tunne tytärtään. Sanelmalla on lapsestaan aivan vääriä käsityksiä. Tytär haluaa aivan erilaista elämää, mitä Sanelma olisi hänelle suunnitellut.
Kirjassa on veikeitä juonenkäänteitä ja hauskaa rajojen rikkomista. Minua viehätti tekstin vapautuneisuus ja railakkuus. Yhtenä tekstin teemoista on kirjoittamisen vaikeus ja epävarmuus. Se teema kiinnosti minua erityisesti.
Onkeli kirjoittaa tiivistä ja selkeää tekstiä. Lyhyet lauseet kantavat mukanaan paljon enemmän tietoa, mitä äkkikatsomalta voisi odottaa. Minä pidin kirjasta ja Onkelin kirjoitustyylistä. Suosittelen Kutsumusta lämpimästi, vaikka en tähän esittelyyn saanutkaan sanallistettua omia kirjan lukemisen myötä syntyneitä oivalluksiani.
Minulla on yleensä sunnuntaisin aikaa ja energiaa väkertää ruuan parissa. Rakastan tomaatin, mozzarellan ja basilikan yhdistelmää. Teen usein mozzarellasalaattia latomalla ainekset vuorotellen kulhoon, mutta nyt halusin tehdä salaatin uudella tavalla.
Marinoin mozzarellan nopeasti balsamicolla ja hyvällä oliiviöljyllä. Leikkasin ostamani espanjalaiset miniterttutomaatit puolikkaiksi (lähiruuan ystävät varmaan vetävät kauhusta henkeä, mutta suomalaiset tomaatit nyt eivät vaan maistu miltään tällä hetkellä ja minä haluan makua) ja mozzarellan pieniksi paloiksi. Käärin palat basilikan lehtiin ja kiinnitin paketin coctailtikulla. Suupalat olivat aivan taivaallisenmakuisia ja kelpasivat hyvin myös miehelle ja tyttärelle. Kuvaan ehti vain muutama herkkupala, muut olivat kummasti kadonneet parempiin suihin.
Äiti, katso pingviinikaloja on saksalaisen Juliane Hielscherin esikoisromaani. Romaani voitti Buddenbrook-esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan 2005.
Ostin romaanin viime kesänä Tampereelta. Sen erikoinen nimi kiehtoi minua.
Äiti, katso pingviinikaloja on surumielisestä pohjavireestään huolimatta kertomus eheytymisestä ja toivosta. Hurjan irtioton entisestä elämästään tehneen Helenen ja elämänsä suuntaa etsivän nuoren Lean tiet kohtaavat Espanjassa. Saksalaiset naiset ovat paenneet ahdistustaan ulkomaille. Lea viettää opiskeluissaan välivuotta hoitaen sukulaistensa lapsia. Helene hoitaa surun särkemää sieluaan rauhallisessa luostarimiljöössä.
Kirjassa jokainen luku kertoo tarinaa. Kirjassa kerrotaan Helenen ja Lean tarinan lisäksi muutaman muun henkilön tarina. Kirjan tapahtumapaikan, pienen tarinankertojien kylän Punta del Cambion historia ja tarina välittyy myös kirjan sivuilta. Kirja on rakennettu taitavasti ja sen sisältö paljastuu viipyillen, varovasti ja pala kerrallaan. Kirjan kieli on kaunista, sujuvaa ja kuvailevaa. Henkilöhahmot on luotu taitavasti ja uskottavasti. Pystyin tuntemaan Helenen tuoksun ja hänen ylellisten vaatteidensa sileän pinnan.
Punta del Campio on kylänä armelias. Ihmiset saavat elää elämäänsä ja toipua vaikeista asioista omaan tahtiinsa ilman muiden puheita.
Lukukokemuksena Äiti, katso pingviinikaloja oli rauhallinen, haikea ja luovuutta herättävä. Punta del Campion historia ja perinteet veivät ajatukset menneisiin aikoihin. Koin hyvin voimakkaasti olevani merenrannalla aina kun kirjassakin oltiin. Voimakkaana koin myös kirjan surullisimman luvun, jossa kuvaillaan Helenen pienen pojan irtaantuminen elämästä. Olin kipeänä silloin, kun luin kirjaa ja tuon kauniin surullisen luvun jälkeen nukahdin silkasta henkisestä uupumuksesta. Äiti, katso pingviinikaloja loppuu toivoon. Se oli minulle helpotus, koska en pidä surullisista lopuista.
Helmikuinen aurinko
piirtää pölyisen jäljen ikkunaan.
Pakkanen napsuttaa
terävän rytmin jalkojen alle.
Vielä on käveltävä vähän matkaa
voidakseen kuulla purojen laulavan.
Viime viikonloppuna toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kipusin kapean kapeita kierreportaita
Helsingin kattojen ylle.
Hotelli Tornin yllä keikkuva Ateljeebaari oli vielä hienompi kuin olin osannut kuvitella. Baari oli kuvitelmaani pienempi, mikä oli vain hyvä asia. Ulkoparvekkeelle pääsi ihailemaan huikeaa näköalaa. Baarin tunnelma tuntui ainutlaatuiselta. Oman ripauksensa Tornissa olemiseen toi rakennuksen mielenkiintoinen historia. Liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisvaltuuskunta oli majoittautuneena Torniin vuosina 1944-1947.
Viime yönä se tapahtui taas. Rautatieasema oli eri kuin yleensä, mutta sekin oli maan alla. Luulen, että olin Helsingissä. Ahdistava tunne ja tunnelma olivat ennallaan. Kauheasti ihmisiä. Tönimistä. Negatiivinen ilmapiiri. Uutta oli se, että kaikki tuntui tapahtuvan nykyajassa. Juniin ei päässyt suoraan asemalaiturilta, vaan asemalaiturille mentiin puisissa paksua raidetta pitkin kulkevissa tukeissa. Matka oli pelkkää alamäkeä. Samanlaista kuin Särkänniemen Tukkijoessa. Minun kulkuvälineeni oli keltainen ja siinä oli valkoiseen ympyrään maalattu numero 3.
Astuin maanalaiseen junaan, mutta se muistuttikin linja-autoa. Ikkunoissa oli hailakansiniset verhot. Yhtäkkiä liikuimme maan päällä. En tiennyt, missä olin. Olin varmaan astunut taas väärään junaan. Maisema oli ruma. Talot ja teollisuushallit tuntuivat tippuneen sotkuisen koivikon keskelle. Kiersimme ympyrää. Yritin kysyä neuvoa, mutta kukaan ei halunnut auttaa. Nuori nainen, jolla oli pitkät hiekanväriset kiharat hiukset ja suuri reppu, katsoi minua ylimielisesti.
Edellisissä unissani olen usein ollut Venäjällä. Rautatieasema oli valtava maanalainen louhos. Harmaa, nokinen ja sekava. Ihmisten kielestä en ymmärtänyt mitään. Tiesin, että minua ja tytärtäni seurattiin. Vanhanaikaiset höyryveturit puhisivat raiteillaan kuin hyökkäämään valmistautuvat härät. Viimein jostain löytyi vaunu, jonka avoimesta ovesta pääsimme livahtamaan sisälle. Olimme turvassa.
En tiedä, pidänkö maanalaisista unistani vai vihaanko niitä.
(Kuva on Hanasaaren ruotsalais-suomalaisenkulttuurikeskuksen aulasta. Taideteos ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään, mutta mielestäni siinä on maanalaista tunnelmaa.)
Minä olen varmaan aina rakastanut kirjoittamista. Minua on harmittanut, kun tämä blogini on ollut viime syksyn ja tämän talven aivan paitsiossa. Aloin pohtia syitä, miksi niin on päässyt käymään.
Olin viime vuoden vielä hoitovapaalla (vaikka loikkasinkin hetkeksi ammatilliseen oppilaitokseen opettajaksi -oli muuten mukavaa vaihtelua). Nyt syksyllä palasin työpaikkaani ja otin omasta pyynnöstäni ensimmäistä kertaa eka luokan. Toimin myös koulumme vararehtorina, mutta se tarkoittaa vain sitä, että on joku joka on vastuussa, kun oikea rehtori on poissa.
Kuopukseni aloitti päiväkodin ja sopeutui hyvin. Ajoitus oli hänelle oikea. Aamuisin hän nousee reippaasti ja alkaa touhottaa päiväkotiin lähtöä. Minäkin sopeuduin takaisin töihin hyvin, mutta en olisi arvannut ensimmäisen luokan opettamista niin rankaksi. Syksy meni vauhdilla. Kaikki oppilaani oppivat lukemaan jouluun mennessä. Työrauhaa harjoitellaan vielä.
Viimeisen vuoden ajan olen ollut Opetushallituksen kielten opettamiseen liittyvässä täydennyskoulutuksessa. Koulutuksen lähipäivät ovat olleet Helsingissä. Olen kollegani kanssa yöpynyt joka kerta eri hotellissa. Koulutus on katkaissut normaalia arkea mukavasti, mutta se on myös vienyt voimia. Raporttien, hankesuunnitelmien ja tehtävien tekeminen on vienyt aikaa.
Samanaikaisesti olen opiskellut avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista. Tänä syksynä sain perusopinnot valmiiksi arvosanalla 4. Olen oikeastaan tuosta asiasta todella ylpeä.
Olen koko ajan pitänyt soittotunteja. Siinä hommassa käynnistyi nyt seitsemästoista vuosi!
Viime vuoden aikana olen toteuttanut kaipuutani kauneudenhoidon pariin. Olen myynyt Oriflamen kosmetiikkaa ja suorittanut saman firman kauneusneuvoja-koulutuksen sekä kauneudenhoitoon liittyviä verkko-opintoja. Teen edelleen silloin tällöin kosmetiikkatuotetilauksen, mutta juuri nyt en ehdi panostaa tähän asiaan, vaikka tykkäänkin kovasti koko jutusta.
Viime keväänä minua pyydettiin kotikaupunkini sähköisen nettilehden bloggaajaksi ja otin tarjouksen ilolla vastaan. Linkki on tässä.
Loppusyksystä perustin kotikaupunkiini Unicefin paikallisryhmän. Minua pyydettiin puheenjohtajaksi jo yli vuosi sitten, mutta en ollut silloin vielä valmis. Auttaminen ja hyväntekeväisyys ovat lähellä sydäntäni. Ryhmä on lähtenyt hienosti käyntiin, mutta minun pitää kyllä opetella paremmaksi delegoijaksi.
Ihme kyllä kaiken tämän jälkeen minulta jää perheelle aika hyvin aikaa. Kaikki touhuamiseni ei tosin onnistuisi ilman hyvää miestä!
Joululomalla aloin toteuttaa elinikäistä unelmaani, kirjan kirjoittamista. Kirjani on aivan alussa, mutta tärkeintä lienee, että prosessi on käynnissä! Haluan panostaa kirjoittamiseen ja toivon, että ehtisin tänne blogiinikin vähän useammin.
Kun luen tämän kaiken kirjoittamani, minulle tulee tunne kuin olisin todella tehokas. En minä silti aina ole. Tilaisuuden tullen maleksin koko päivän yöpaidassa kotona kahvia juoden ja lapsille lukien. Sellainen on hyvää akkujen lataamista.
Parikymppisenä olin todella reipas! Opiskelin yliopistossa, olin koulussa töissä (28 viikkotuntia ja kaksi tuntia työmatkoihin/päivä) olin jo äiti, pidin soittotunteja kahdelletoista oppilaalle joka viikko ja olin mukana kunnallispolitiikassa.
Katsoessani elämääni taaksepäin en edelleenkään ymmärrä, miten suoriuduin tuosta kaikesta! Päiväkodin tädeillekin virkkasin keväällä kiitokseksi hyvästä hoidosta kaikille pitsiliinat. No, kai sitä parikymppisenä jaksaa! Nykyään yritän ottaa rauhallisemmin -vaihtelevalla menestyksellä.
