Äiti, katso pingviinikaloja

Äiti, katso pingviinikaloja on saksalaisen Juliane Hielscherin esikoisromaani. Romaani voitti Buddenbrook-esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan 2005.
Ostin romaanin viime kesänä Tampereelta. Sen erikoinen nimi kiehtoi minua.

Äiti, katso pingviinikaloja on surumielisestä pohjavireestään huolimatta kertomus eheytymisestä ja toivosta. Hurjan irtioton entisestä elämästään tehneen Helenen ja elämänsä suuntaa etsivän nuoren Lean tiet kohtaavat Espanjassa. Saksalaiset naiset ovat paenneet ahdistustaan ulkomaille. Lea viettää opiskeluissaan välivuotta hoitaen sukulaistensa lapsia. Helene hoitaa surun särkemää sieluaan rauhallisessa luostarimiljöössä.

Kirjassa jokainen luku kertoo tarinaa. Kirjassa kerrotaan Helenen ja Lean tarinan lisäksi muutaman muun henkilön tarina. Kirjan tapahtumapaikan, pienen tarinankertojien kylän Punta del Cambion historia ja tarina välittyy myös kirjan sivuilta. Kirja on rakennettu taitavasti ja sen sisältö paljastuu viipyillen, varovasti ja pala kerrallaan. Kirjan kieli on kaunista, sujuvaa ja kuvailevaa. Henkilöhahmot on luotu taitavasti ja uskottavasti. Pystyin tuntemaan Helenen tuoksun ja hänen ylellisten vaatteidensa sileän pinnan. 
Punta del Campio on kylänä armelias. Ihmiset saavat elää elämäänsä ja toipua vaikeista asioista omaan tahtiinsa ilman muiden puheita.

Lukukokemuksena Äiti, katso pingviinikaloja oli rauhallinen, haikea ja luovuutta herättävä. Punta del Campion historia ja perinteet veivät ajatukset menneisiin aikoihin. Koin hyvin voimakkaasti olevani merenrannalla aina kun kirjassakin oltiin. Voimakkaana koin myös kirjan surullisimman luvun, jossa kuvaillaan Helenen pienen pojan irtaantuminen elämästä. Olin kipeänä silloin, kun luin kirjaa ja tuon kauniin surullisen luvun jälkeen nukahdin silkasta henkisestä uupumuksesta. Äiti, katso pingviinikaloja loppuu toivoon. Se oli minulle helpotus, koska en pidä surullisista lopuista.