Maanalaisia unia

Viime yönä se tapahtui taas. Rautatieasema oli eri kuin yleensä, mutta sekin oli maan alla. Luulen, että olin Helsingissä. Ahdistava tunne ja tunnelma olivat ennallaan. Kauheasti ihmisiä. Tönimistä. Negatiivinen ilmapiiri. Uutta oli se, että kaikki tuntui tapahtuvan nykyajassa. Juniin ei päässyt suoraan asemalaiturilta, vaan asemalaiturille mentiin puisissa paksua raidetta pitkin kulkevissa tukeissa. Matka oli pelkkää alamäkeä. Samanlaista kuin Särkänniemen Tukkijoessa. Minun kulkuvälineeni oli keltainen ja siinä oli valkoiseen ympyrään maalattu numero 3. 

Astuin maanalaiseen junaan, mutta se muistuttikin linja-autoa. Ikkunoissa oli hailakansiniset verhot. Yhtäkkiä liikuimme maan päällä. En tiennyt, missä olin. Olin varmaan astunut taas väärään junaan. Maisema oli ruma. Talot ja teollisuushallit tuntuivat tippuneen sotkuisen koivikon keskelle. Kiersimme ympyrää. Yritin kysyä neuvoa, mutta kukaan ei halunnut auttaa. Nuori nainen, jolla oli pitkät hiekanväriset kiharat hiukset ja suuri reppu, katsoi minua ylimielisesti.

Edellisissä unissani olen usein ollut Venäjällä. Rautatieasema oli valtava maanalainen louhos. Harmaa, nokinen ja sekava. Ihmisten kielestä en ymmärtänyt mitään. Tiesin, että minua ja tytärtäni seurattiin. Vanhanaikaiset höyryveturit puhisivat raiteillaan kuin hyökkäämään valmistautuvat härät. Viimein jostain löytyi vaunu, jonka avoimesta ovesta pääsimme livahtamaan sisälle. Olimme turvassa.

En tiedä, pidänkö maanalaisista unistani vai vihaanko niitä.

(Kuva on Hanasaaren ruotsalais-suomalaisenkulttuurikeskuksen aulasta. Taideteos ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään, mutta mielestäni siinä on maanalaista tunnelmaa.)