Onnea on...

Myöhään eilen illalla sain tämän ensimmäisen kerran ja tänään monta, monta kertaa. Ihana hymy!

Viisiviikkoinen

Suosikkikuvauskohteeni numero yksi...


Nukahti kesken kuvausten.

Syyslapsi

Tasan neljä viikkoa on tämä pikkuinen tuonut iloa ympärilleen.

edit Huomasin juuri, että meiltä löytyvät kaikki neljä vuodenaikaa: Mies on syntynyt keväällä, minä kesällä, poika syksyllä ja tyttö talvella.

Putipuhdas!

Ensin viralliset turvatarkastajat Sisu ja Sissi tarkistivat ammeen turvallisuuden ja mukavuuden...

Kunnossa ovat! Tarkastajat hyväksyivät ammeen.
Ammeen oikea omistaja mietti ensin hieman..
Aah... on tämä aika ihanaa ja rentouttavaa!

Tapahtui viime kevättalvena...

Minun piti kertoa esikoiselleni jo hyvin varhain raskaudesta, koska olin koko ajan niin huonovointinen. En halunnut, että hän pelkää minun olevan vakavasti sairas tai muuta kummallista. Kertominen jännitti minua, koska esikoinen oli niin kauan saanut olla ainut lapsi, ei pelkästään minun ainokaiseni, vaan myös koko lähisuvun. Muilla ei ole pieniä lapsia.

Meillä löhötään usein parisängyssä ja jutellaan kaikenlaista. Olimme kahdestaan juttelemassa kun kerroin, että olen raskaana. Esikoisen kanssa on tämän aihepiirin asioita käsitelty ennenkin, kun hän oli joskus kysynyt siitä, miten lapsi saa alkunsa. Yritin silloin mahdollisimman lapsentajuisesti kertoa siemenestä, jonka isä laittaa äidin sisään ja siitä sitten kasvaa vauva. Ihan niin kuin kasvikin kasvaa siemenestä.

Kerroin hänelle sitten varovasti, että hänestä tulee isosisko ja jäin odottamaan reaktiota. Reaktio oli paljon rajumpi, mitä olin ajatellut. Lapseni kirkui suoraa huutoa ainakin kaksi minuuttia! Minun kävi häntä sääliksi ja ajattelin, että hänestä tuntuu varmaan pahalta, kun hän menettää ainoan lapsen asemansa. Vielä mitä! Lopetettuaan kirkumisensa hän katsoi minuun silmät vihaa leimuten ja huusi: "Mikset sä pyytänyt mua katsomaan, kun J. laittoi sen siemenen sulle!!" Minä häkellyin, koska en ollut ollenkaan varautunut tuollaiseen kommenttiin. "Ööh", kiemurtelin, "Ei siinä nyt ole mitään näkemistä ja.. se siemen nyt on vaan sellaista litkua. No tules nyt tänne äidin kainaloon... (yritin saada keskustelun katkeamaan)." Esikoiseni katsoi minua pitkään ja sanoi:"Hyi olkoon! En todellakaan tule sun kainaloon, jos sussa on jotain litkua!"
Sitten hän meni tyytyväisenä jatkamaan leikkejään.

Nykyään hän on maailman huolehtivaisin isosisko. Eilen hän kertoi, että hän oli luullut tulevansa mustasukkaiseksi, kun vauva tulee. Hän oli pelännyt, että sitten kaikki vain hoitavat vauvaa. Hän oli hyvällä mielellä huomattuaan, että ei vauvaa koko ajan hoideta, kyllä hänenkin kanssaan ehditään touhuta.

Tutustumista

Meillä vain tuijoteltaisiin, ihmeteltäisiin ja ihailtaisiin. Olemme lumoutuneita, koko perhe.

Säikähdys

En saanut taaskaan unta. Tuntui oudolta. Jotain oli muuttunut. Sitten tajusin: sisälläni ei liikkunut mitään. Olin viimeisien kuukausien aikana tottunut siihen, että sisälläni elää kuplii, potkii ja hikkaa. Olin tottunut siihen, että kehoni antaa suojan uudelle elämälle, mutta yhtäkkiä -ei mitään. Aloin laskea liikkeitä neuvolassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta liikkeitä ei ollut. Lopulta yöllä muutama liike ja niiden rauhoittamana nukuin vain herätäkseni hetken päästä uudestaan. Kuuntelin ja kuuntelin kehoani, mutta se ei sanonut minulle mitään. Vatsa tuntui siltä, kuin siellä ei olisi ketään. Painelin ja heilutin vatsaani, mutta se vain pysyi kuolleen ja tyhjän tuntuisena. Istuin sängyssä ja katsoin edessäni olevaa tyhjää pinnasänkyä. Sitä samaa, jossa minä olin nukkunut vauvana, jossa siskoni oli nukkunut ja jossa esikoiseni oli nukkunut. Mitä, jos sänky ei saakaan enää saatella uutta nukkujaa unten maille? En pysty sanomaan, miltä minusta tuntui. Rukoilin ja toistin mielessäni tai ääneen: -LIIKU!
Soitin sairaalaan ja käskettiin soittaa neuvolaan. Soitin neuvolaan ja käskettiin soittaa sairaalaan. Lopulta sain ajan neuvolaan sydänääniä kuuntelemaan. Makasin tutkimusalustalla ja vatsaani siveltiin geeliä, sitten terveydenhoitaja laittoi anturin vatsalleni. Ei mitään. Anturia siirrettiin, ei vieläkään mitään. Pidätin henkeäni ja pystyin vaistoamaan, miten mieskin pidätti henkeään ja sitten, Luojalle kiitos, tuttu kavionkopse alkoi kuulua! Minun lapseni sydän siellä hakkasi kiivaasti. Liiankin kiivasti, oli varmaan äidin hermoilu saanut lapsenkin pulssin kohoamaan. Vasta siinä vaiheessa tulivat kyyneleet, jotka olin kahlinnut sisääni. Ainakin lapsen sydän lyö. Lapsi on elossa!
Varmuuden vuoksi lähdimme vielä tunnin matkan päähän sairaalaan. Sydänkäyrä piirtyi hyvin. Ultraäänellä tutkittaessa alkoivat tutut potkutkin taas tuntua. Supistuksetkin palasivat myöhemmin. Kaikki oli kunnossa. Olen silti pois tolaltani ja yritän vain hengitellä rauhallisesti ja käsittää, että KAIKKI ON HYVIN. Viimeistään tänään ymmärrän, kuinka paljon tätä lasta jo rakastan. Kuinka paljon tätä lasta jo rakastetaan.
Tule pian!