Minun piti kertoa esikoiselleni jo hyvin varhain raskaudesta, koska olin koko ajan niin huonovointinen. En halunnut, että hän pelkää minun olevan vakavasti sairas tai muuta kummallista. Kertominen jännitti minua, koska esikoinen oli niin kauan saanut olla ainut lapsi, ei pelkästään minun ainokaiseni, vaan myös koko lähisuvun. Muilla ei ole pieniä lapsia.Meillä löhötään usein parisängyssä ja jutellaan kaikenlaista. Olimme kahdestaan juttelemassa kun kerroin, että olen raskaana. Esikoisen kanssa on tämän aihepiirin asioita käsitelty ennenkin, kun hän oli joskus kysynyt siitä, miten lapsi saa alkunsa. Yritin silloin mahdollisimman lapsentajuisesti kertoa siemenestä, jonka isä laittaa äidin sisään ja siitä sitten kasvaa vauva. Ihan niin kuin kasvikin kasvaa siemenestä.
Kerroin hänelle sitten varovasti, että hänestä tulee isosisko ja jäin odottamaan reaktiota. Reaktio oli paljon rajumpi, mitä olin ajatellut. Lapseni kirkui suoraa huutoa ainakin kaksi minuuttia! Minun kävi häntä sääliksi ja ajattelin, että hänestä tuntuu varmaan pahalta, kun hän menettää ainoan lapsen asemansa. Vielä mitä! Lopetettuaan kirkumisensa hän katsoi minuun silmät vihaa leimuten ja huusi: "Mikset sä pyytänyt mua katsomaan, kun J. laittoi sen siemenen sulle!!" Minä häkellyin, koska en ollut ollenkaan varautunut tuollaiseen kommenttiin. "Ööh", kiemurtelin, "Ei siinä nyt ole mitään näkemistä ja.. se siemen nyt on vaan sellaista litkua. No tules nyt tänne äidin kainaloon... (yritin saada keskustelun katkeamaan)." Esikoiseni katsoi minua pitkään ja sanoi:"Hyi olkoon! En todellakaan tule sun kainaloon, jos sussa on jotain litkua!"
Sitten hän meni tyytyväisenä jatkamaan leikkejään.
Nykyään hän on maailman huolehtivaisin isosisko. Eilen hän kertoi, että hän oli luullut tulevansa mustasukkaiseksi, kun vauva tulee. Hän oli pelännyt, että sitten kaikki vain hoitavat vauvaa. Hän oli hyvällä mielellä huomattuaan, että ei vauvaa koko ajan hoideta, kyllä hänenkin kanssaan ehditään touhuta.
