Kauhua

Minä en saisi enää katsoa kauhuelokuvia. Minulla on aina ollut hyvä ja vilkas mielikuvitus, joten kauhuelokuvat saattavat saada minut todella pelkäämään. Nuorempana katselin kauhuelokuvia sujuvasti, mutta ehkä ne eivät sitten olleet niin kauheita kuin se, jonka katsoin eilen. Minä jotenkin asetun sellaiselle taajuudelle, että tämä on nyt kauhuelokuva, nyt kuuluu pelätä.
Katsoin siis eilen The Ring-nimisen elokuvan. En juurikaan katso elokuvia, mutta koska tiesin että on ihan turhaa yrittää nukkua, juutuin television eteen. En nähnyt elokuvaa ihan alusta, mutta pääsin kuitenkin juonesta kärryille.
Elokuvassa oli käytetty (luonnollisestikin) visuaalisuutta ja äänimaailmaa hyväksi. Elokuvaan sopivat hyvin siihen valitut kylmät sävyt: kylmää sinistä, harmaan eri sävyjä, mustaa, kovaa valkoista. Lisäksi elokuvassa tuntui suurimman osan aikaa olevan ilta tai yö, joka lisäsi synkkää tunnelmaa. Äänillä peloteltiin kauhuelokuvalle tyypilliseen tapaan, käytössä oli yllättäviä, kovia ääniä, kirkumista ja pelottavissa kohtauksissa "jännitysmusiikkia". (Sellaista pystyy muuten itsekin tekemään helposti soittamalla pianon matalia ääniä, mustia ja valkoisia koskettimia vaihdellen).
Elokuvassa oli muitakin psykologisia jippoja, kuten muodottamaksi vääntyneitä kasvoja, majakan kammottavasti pyyhkivä valokiila, riivattu lapsi, pelottavia piirustuksia...
Minä pystyn siis viileästi etsimään kaikkea tällaista elokuvasta ja ymmärrän, miten siihen on haettu ihmistä pelottavia tai järkyttäviä elementtejä. Järkevästi ajatellen ei siis pitäisi pelätä. No mitä minä sitten tein? Pelkäsin. Ja pakko oli silti katsoa. Mainoskatko tuntui aina helpotukselta ja sitten taas jatkettiin pelkäämistä. Laitoin kirkkaan valon päälle ja television äänet mahdollisimman pienelle. Neuloin maanisesti neuletyötäni eteenpäin, koska se tuntui turvalliselta. Olin iloinen, kun kissa viihtyi vieressäni. Elokuvan loppu oli vähän töksähtävä ja nopea joten tiesin jo, kun elokuva loppuu että se ei tule uniini minua kiusaamaan (eikä tullutkaan). Minun oli silti elokuvan loputtua katsottava jotain käsittämättömän tyhmää komediasarjaa ikään kuin tasoittamaan edellistä.
Minä taidan olla aika nynny.
Tällainen hirmuinen kauhuolento oli tarttunut kameraani muutama päivä sitten. Hui.

Säikähdys

En saanut taaskaan unta. Tuntui oudolta. Jotain oli muuttunut. Sitten tajusin: sisälläni ei liikkunut mitään. Olin viimeisien kuukausien aikana tottunut siihen, että sisälläni elää kuplii, potkii ja hikkaa. Olin tottunut siihen, että kehoni antaa suojan uudelle elämälle, mutta yhtäkkiä -ei mitään. Aloin laskea liikkeitä neuvolassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta liikkeitä ei ollut. Lopulta yöllä muutama liike ja niiden rauhoittamana nukuin vain herätäkseni hetken päästä uudestaan. Kuuntelin ja kuuntelin kehoani, mutta se ei sanonut minulle mitään. Vatsa tuntui siltä, kuin siellä ei olisi ketään. Painelin ja heilutin vatsaani, mutta se vain pysyi kuolleen ja tyhjän tuntuisena. Istuin sängyssä ja katsoin edessäni olevaa tyhjää pinnasänkyä. Sitä samaa, jossa minä olin nukkunut vauvana, jossa siskoni oli nukkunut ja jossa esikoiseni oli nukkunut. Mitä, jos sänky ei saakaan enää saatella uutta nukkujaa unten maille? En pysty sanomaan, miltä minusta tuntui. Rukoilin ja toistin mielessäni tai ääneen: -LIIKU!
Soitin sairaalaan ja käskettiin soittaa neuvolaan. Soitin neuvolaan ja käskettiin soittaa sairaalaan. Lopulta sain ajan neuvolaan sydänääniä kuuntelemaan. Makasin tutkimusalustalla ja vatsaani siveltiin geeliä, sitten terveydenhoitaja laittoi anturin vatsalleni. Ei mitään. Anturia siirrettiin, ei vieläkään mitään. Pidätin henkeäni ja pystyin vaistoamaan, miten mieskin pidätti henkeään ja sitten, Luojalle kiitos, tuttu kavionkopse alkoi kuulua! Minun lapseni sydän siellä hakkasi kiivaasti. Liiankin kiivasti, oli varmaan äidin hermoilu saanut lapsenkin pulssin kohoamaan. Vasta siinä vaiheessa tulivat kyyneleet, jotka olin kahlinnut sisääni. Ainakin lapsen sydän lyö. Lapsi on elossa!
Varmuuden vuoksi lähdimme vielä tunnin matkan päähän sairaalaan. Sydänkäyrä piirtyi hyvin. Ultraäänellä tutkittaessa alkoivat tutut potkutkin taas tuntua. Supistuksetkin palasivat myöhemmin. Kaikki oli kunnossa. Olen silti pois tolaltani ja yritän vain hengitellä rauhallisesti ja käsittää, että KAIKKI ON HYVIN. Viimeistään tänään ymmärrän, kuinka paljon tätä lasta jo rakastan. Kuinka paljon tätä lasta jo rakastetaan.
Tule pian!