sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Isänpäivä ja avioerolapsi

Isänpäivä herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Olen ihan hyvissä väleissä isäni kanssa, mutta minusta tuntuu vaikealta muistaa häntä isänpäivänä. Isänpäivänä olisi kai tarkoitus kertoa, kuinka paljon vanhemmastaan välittää. Minä olin pienenä aina isäntyttö, kunnes hän yksi päivä putosi jalustalta niin että rytisi. Taisin olla kuudennella luokalla. Vanhempani riitelivät vuosikausia ja minulta meni jossain vaiheessa sekaisin, kumpaa vihasin enemmän rasittavaa isääni vai äitiäni, joka oli niin heikko että ei pystynyt eroamaan. Meillä ei ollut päihteiden väärinkäyttöä eikä perheväkivaltaa. Vanhempani eivät vain tuntuneet sopivan yhteen. Vanhemmistani kummallakaan ei ole ollut erityisen onnellinen lapsuus ja rikkonaisten perhesuhteiden vuoksi molemmilta puuttuu mielestäni malli siitä, miten ollaan parisuhteessa. Tässä asiassa on ongelmia edelleen.
Ollessani yläasteella isäni opiskeli ja asui toisessa kaupungissa, mutta tuli silti meille kuin kotiinsa. Koulusta tullessani pihallamme oleva isäni auto tiesi huonoa. Meillä perheen naisilla meni keskenämme ihan hyvin, mutta kun isä tuli kuvioihin kaikki muuttui. Äiti muuttui. Hänestä tuli isässä roikkuva hössöttävä nainen. Teini-ikäisenä sellainen oli kamalaa katsottavaa. Oli vaikea ymmärtää, että kun isä oli poissa äiti haukkui häntä koko ajan ja kun isä tuli meille, äiti käyttäytyi kuin vastarakastunut. Minut ja siskoni häädettiin pois, että he saivat kuherrella rauhassa. Lopullisesti vanhempani erosivat minun ollessani 17-vuotias. Äidillä oli syntymäpäivä ja hän pyysi isää muuttamaan takaisin meille. Isä sanoi, että hänellä on toinen nainen ja he aikovat ostaa yhdessä talon.
Vanhempani eivät varmaan ymmärrä, miten haitallista tuo vuosien yrittäminen oli minulle. Vasta nyt minulla on jonkunmoinen käsitys siitä, miten parisuhteessa ollaan ja vieläkin opettelen. Kompromissien teko ja asiallinen keskustelu eivät kuuluneet minun lapsuudenperheeseeni. Usein toivoin, että vanhempani eroaisivat ja lopuksi aloin vaatia sitä äidiltä. Välillä toivoin vanhempieni kuolevan, kun olin oikein väsynyt heihin ja täynnä piiloaggressiota. Vanhempieni erosta on nyt kulunut viisitoista vuotta, mutta silti on kiusallista kutsua heitä samaan aikaan vaikkapa juhliin. He sietävät toisiaan, mutta eivät puhu toisilleen.
Minun esikoiseni on myös avioerolapsi. Kun ymmärsin, että nuoruudenliittoni ei tule toimimaan, hain avioeroa. Muut sanovat, että ovat yhdessä lasten takia, minä erosin lapseni takia. En halunnut hänen elävän myrkyllisessä ilmapiirissä, joka saattaisi viedä hänen uskonsa rakkauteen ja parisuhteeseen. Alussa oli hieman vaikeaa, entinen mieheni ja minä olimme katkeria puolin ja toisin. Nykyään olemme hyvissä väleissä ja ex-mieheni oli mukana juhlimassa, kun täytin pyöreitä vuosia. Soittelemme viikottain ja olemme aina pystyneet sopimaan esikoiseni asioista joustavasti.
Nyt vietän isänpäivää ihan hyvillä mielin, kun saan muistaa kuopukseni isää. Esikoiseni ja minä olemme kaikki vuodet tuoneet miehelleni aamupalan ja lahjat vuoteeseen isänpäivänä, siis jo ennen kuin miehestäni tuli kenenkään biologinen isä. Isänpäivän aamuhetki oli tänäkin vuonna mukava. Omalle isälleni laitoin tekstiviestin. Olen ollut kipeänä, joten minua ei huvita lähteä toiseen kaupunkiin. Eikä muutenkaan niin kauheasti kiinnosta. Siskoni vie hommaamani lahjan. Minä vietän isänpäivää oman lapseni isän kunniaksi ja se on hyvä niin. ...vaikka kyllä minä joskus mietin, millaista olisi jos olisi hyvä isäsuhde. Serkkuni hehkutti Facebook-päivityksessään omaa isäänsä, isäni veljeä. Olen iloinen serkkuni puolesta, mutta yhtään en pysty samaistumaan.

29 kommenttia:

Annie kirjoitti...

Tärkeä ja hieno postaus. Minä en omaa isääni ole nähnytkään ja äitini kertoman perusteella en halua nähdäkään. Sen takia olen kaksin verroin onnellisempi, että lapsillani on hyvä isä. Mekin riitelimme esikoisen ollessa vauva, mutta ei enää. Se riitti, kun näin ahdistuksen pienen lapsen kasvoilta. Haluan antaa lapselleni toisenlaisen lapsuuden kuin minulla oli.

Annie kirjoitti...

PS. Eikö teillä ollut sijoituslapsia? Miten se onnistui tuossa tilanteessa?

Peanut kirjoitti...

Täällä yksi kohtalotoveri. Tietysti meidän perheessämme olivat omat koukeronsa, mutta tuo ongelmavyyhti kuulosti kyllä hyvin tutulta. Omaa isääni en tänä isäinpäivänä muistanut enää ollenkaan. Hän katkaisi välimme lopullisesti tekstiviestillä, olin taas kerran toiminut jotenkin väärin (näitä riittää). Harmittaa vaan, miten kukaan voi olla niin välinpitämätön lapsenlapsiaan kohtaan. Hän oli aina tervetullut tapaamaan lapsiamme, mutta yleensä hän kaipasi vain meidän aikuisten seuraa ja kaatoi kaikki ongelmansa niskaamme. Parisuhdeasioissa on minullakin opeteltavaa, kunnon mallia en ole myöskään saanut.

Kiitos rohkeasta ja paljastavasta kirjoituksesta ♥

Rouva Nordman kirjoitti...

Annie, meillä oli yksi lapsi aina välillä viikonloppuisin ja toinen lapsi oli sukulainen, joka vietti viikonloppuja ja loma-aikoja meillä. Hänen äitinsä ei oikein kyennyt vanhemmuuteen. Jälkimmäinen juttu oli epävirallista, mitään päätöstä ei ollut ja käsittääkseni toinen tapaus oli todella akuutti. Kumpikaan lapsi ei siis asunut meillä vakituisesti. Kai meillä ihan hyvä oli heidän olla, en muista kuinka paljon isä oli kotona, mutta vanhempani eivät siinä kohtaa vielä riidelleet (niin pahasti).

Rouva Nordman kirjoitti...

Peanut, voi kurjuus tuollaista. Minun isäni on kyllä kiinnostunut lastenlastensa elämästä, mutta en tiedä kuinka paljon hän itseään tuntee isoisäksi, kun velipuoleni (jotka asuvat hänen kanssaan) ovat vasta 8- ja 13-vuotiaat.

Onko kamalaa ajatella, että ehkä on hyvä, että isäsi ei kuulu elämääsi, jos hän arvostelee sinua ja haluaa käyttää seuraanne oman mielensä purkamiseen..? Joka tapauksessa olen pahoillani puolestasi, sitä kun toivoo ja odottaa tiettyjä asioita tietyiltä ihmisiltä, mutta aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi.

Kiitos avoimesta kommentistasi en oikein osaa sanoa, miten minulle tuli tuosta viimeisestä lauseesta hyvä mieli!

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpäs meitä vanhempien avioeron jäljiltä jotenkin rikkinäisiksi jääneitä on paljon. Omien vanhempieni tarina on hiukan erilainen, mutta seuraus sama, en minäkään vieläkään oikein tiedä, miten parisuhteessa pitäisi olla ja elää. Yrityksen ja erehdyksen kautta, välillä on tyvenempää ja välillä myrskyisämpää.

Lohduttaako yhtään, että mun vanhempien erosta on jo yli neljännesvuosisata, ja silti en mielelläni järjestä juhlia, joihin molemmat pitäisi kutsua? Kurjaa on. Rippi-ikäisenä meinasin jättää rippikoulun käymättä, kun tuntui, että ei isää voi niihin kemuihin äidin kotiin kutsua, mutta ei voi jättää kutsumattakaan... Kävin lopulta riparin, mutta koko juhlien ajan oli aivan sietämätön stressi, samoin kuin omissa ylppäreissäni, häissäni jne. Häät vietettiin isomman kaavan mukaan ihan sen takia, että perhepiirissä häät viettämällä tunnelmasta olisi tullut ihan liian latautunut. On se perkele, ettei aikuiset ihmiset osaa tai ymmärrä sen vertaa käyttäytyä, että lasten ei tarvisi tuollaisia asioita jännittää. Toinen ahdistaa heti toisen henkisesti nurkkaan, ja se nurkkaan ahdistettu jää sinne nurkkaan ihan alistettuna uhrina pälyilemään pelastajaa sen sijaan että ottaisi itsestään vastuun ja lähtisi tilanteesta pois, liittyisi mukavampaan seuraan. Jälkikäteen on sitten niin marttyyria, kertaa mulle moneen kertaan, miten se sanoi sitä ja sitten se sanoi tätä ja ja ja. Huoh.

Tuli niin paljastava kommentti, että jätän nimmarini kirjoittamatta. Blogisi vakilukijoita olen. Kirjoitit todella tärkeästä asiasta. Äsken soitin onnittelupuhelun isälleni, vastentahtoisesti. Ärsytti pitää kulissia pystyssä, yhtään ei olisi tehnyt mieli soittaa, mutta jos en olisi soittanut, siitä olisi seurannut mökötystä vaikka kuinka pitkään. Eipä taida isä muistaa sitä ikuisesti mieleeni jäänyttä isänpäivää, kun olin päässyt isän luo isänpäivänä (tapaamisviikonloput menivät tavallisesti niin, että olin kotona isänpäivät). Olin siinä kymmenen korvilla, ja äitipuoleni teki erittäin selväksi, miten häiritsin heidän ydinperheensä isänpäivän viettoa. Oli niin ylimääräinen ja tunkeilija -olo, oman isän luona isänpäivänä... Isä ei nähnyt tai ei ollut näkevinään mitään... Siinä uusioperheessä perherauha hankittiin tosi usein jättämällä aikaisemman avioliiton lapset totaalisen syrjään. Sinä iäsnpäivänä itku oli kurkussa koko päivän. Tuon jälkeen isänpäivän vietto ei jotenkin ole napannut... Jostain syystä ei muutenkaan huvita käydä isälläni, tai soitella äitipuoleni kanssa. Siinä talossa käyn luokkaa häissä ja hautajaisissa, ja se saa riittää. Minun kattoni alla tuo pari ei tule koskaan nukkumaan, kahvit voin keittää jos poikkeavat, en enempää.

Tulipas vuodatettua, omaa tuskaa, mutta kuten huomaat, et todellakaan ole yksin tämän asian kanssa! Ihanaa kuulla, että isänpäivän viettosi on saanut ihan uuden merkityksen uuden miehen myötä, kuullostaa ihanalta tuo tapanne juhlia isukkia ennenkuin vauva oli syntynyt! Ja onneksi sait tuon riitelykuvion poikki, ettei oma lapsesi joudu sitä kokemaan! Mukavaa isänpäivän jatkoa teidän perheelle!

Tuure kirjoittaa kirjoitti...

Tärkeästä asiasta hienosti kirjoitit. Minun vaarini ei kuulu perheeseemme tekojensa takia. Äiti ei soittanut hänelle tänään, edes. Luulen, että syystä, siitä, että ei voi oikein soittaa, koska ei voi olla millään tavalla kiitollinenkaan.

arleena kirjoitti...

OLen saanut pitää isäni siihen saakka, kunnes kuolema erotti. Isäni kuoli jo alle 60-vuotiaana.
Ymmärrän avioeron aiheuttamat välirikot, mutta siitä huolimatta se ei saisi olla lapsi-isäsuhteen päättyminen. Luulisin, että isät muistavat lapsensa, rakastavat ja haluavat olla lastensa elämässä.

On keventävää armahtaa itsensä kaikesta painolastista isää kohtaan ajoissa ja antaa anteeksi.

Muistetaan isää ja niitä hyviä hetkiä. Raskaan vaiheen päälle voi heittää unohduksen viitan.

Satu kirjoitti...

Herätti kovasti ajatuksia. Jalustoilta pudonneista vanhemmista, perheiden riitelykulttuureista, riitaisten aikojen pitkittymisistä ja siitä, mitä jälkeä hoitamaton parisuhdekriisi saa aikaan.

Rouva Nordman kirjoitti...

Anonyymi, kiitos kommentistasi! Minä en myöntänyt itselleni vasta kuin kolmekymppisenä, miten raskasta aikaa tuo oikeastaan oli. Ihmissuhteet ja niiden päättyminen eivät ole helppoja juttuja. Aikuisten pitäisi kuitenkin yrittää lasten takia käyttäytyä mahdollisimman fiksusti.
Minulta vei voimia ja aikaa se, että pystyin luomaan hyvät välit ex-mieheeni, mutta se oli mahdollista. Haluan, että tyttäreni ei joudu kärsimään ylimääräisiä jännitteitä.

Minua harmittaa sinun puolestasi tuo isäsi uusi puoliso! Minä en ymmärrä noita naisia, jotka eivät hyväksy miehen entisiä lapsia! Todella rasittavaa. He kuitenkin luultavasti tietävät lapsesta miehen kanssa ollessaan... Aika hampaattomia ovat monet isätkin uusien vaimojensa edessä, vaikka kai tuollaista on toisin päinkin.

Kyllä tänne vuodattaa saa! Itsekin uskalsin, vaikka en yleensä tästä asiasta puhu. Tosiaan minulla on ihan asialliset välit isäni kanssa ja muutamia kertoja vuodessa näemme. En usko, että hän tietää ollenkaan näistä ajatuksistani. Luultavasti hän ajattelee asioista parempaa.

Rouva Nordman kirjoitti...

Tuure, no juuri tuollaista vaikeutta minullakin on. Olen varmaan kamalan kiittämätön, mutta en minä osaa hehkuttaa. Eikä tulisi mieleenikään ostaa mitään maailman paras isä/äiti-mukeja... Kiitos kehusta! Asiasta kirjoittaminen ei ollut ihan helppoa.

Rouva Nordman kirjoitti...

Arleena, olet kirjoittanut kauniisti! Ettei nyt tulisi väärinkäsityksiä, niin olen ihan hyvissä väleissä isäni kanssa. En vain koe, että meillä olisi sellaista vanhempi-lapsi-suhdetta, mitä voisi olla. Välillä tuntuu, että olen vain joku tuttu, joka käy moikkaamassa -en tytär. Velipuolieni kanssa en ole koskaan asunut yhdessä ja he ovat minusta hurjasti nuorempia. En oikein ajattele heitä veljinäni ja kai hekin kokevat minut enemmän joksikin tädiksi kuin siskoksi.

Tässä vaiheessa elämääni en halua painaa ikäviäkään muistoja menneeseen, koska minusta tuntuu, että minun pitää pohtia niitä. Asiat ovat vaikuttaneet elämääni ja minuuteeni. Haluan käsitellä niitä ja haluan yrittää olla erilainen vanhempi, kuin mitä omani yhdessä vaiheessa olivat.

Rouva Nordman kirjoitti...

Solveig, nämä asiat ovat herkkiä ja joissain tapauksissa vaativat paljon ajattelua. Minä halusin kirjoittaa tällaisen näkemyksen myös vastapainoksi sille ajatukselle, että lasten takia pitää pysyä yhdessä. Muistan ne vihan tunteet, joita minulla oli vuosien varrella. Se oli kamalaa eikä ollut ketään, kenelle olisi kertonut tai kenelle olisi halunnut kertoa.

Liisu kirjoitti...

Katilein, olen siinä suhteessa onnekas, että olen saanut kasvaa ehjässä perheessä, mutta serkkuni on kertonut, miten vaikea lapsuus hänellä oli, kun hänen äitinsä ja isänsä tappelivat hänestä. Hän olisi saanut lukea oikeudenpöytäkirjoja tästä taistelusta, mutta ei ole halunnut. Hän oli monta vuotta isänsä siskojen hoidossa (siis isän luona) mutta myöhemmin hän joutui äitinsä hoiviin, jossa hänellä oli paljon velipuolia ja ihan hyvä uusi isä, mutta hän ikävöi tätejään. Hänen äitinsä oli ikävöinyt häntä koko ajan ja oli onnellinen kun sai vihdoin lapsensa takaisin. (Ja tädit sen jälkeen onnettomia.)

Nuorallatanssija kirjoitti...

Kiitos Katilein! Hienoa, että olet ymmärtänyt lopettaa raastavan parisuhteen ja olet oppinut menneestä. Minunkin kirjoitukseni kumpusi isänpäivästä.

Matroskin kirjoitti...

Hienoa että kirjoitit asiasta. Minullekin isänpäivä on tosi vaikea, nyt vielä senkin takia, että olin ekaa kertaa kokonaan isoisätön. Ennen pystyi sentään soittamaan isoisälle, vaikkei omalle isälle. Mietin että millaistahan on olla isätön, isänsä hylkäämä tai huonon isän lapsi, kun päiväkodissa viikkotolkulla väsätään lahjoja, hehkutetaan isänpäivää ja kahvitellaan isejä.

violet kirjoitti...

Voi miten tulee paha mieli teidän monien vuoksi. Kirjoitat asiasta mistä minulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta.
Tunnen melkein pientä häpeää (ihan tyhmästi tietenkin) siitä että voin sanoa lapsuuteni olleen hyvin onnellinen ja että isäni on todella rakas minulle ja välimme ovat aina olleet hyvät.

Kirjoituksesi on kuitenkin lopppujen lopuksi hyvin lohdullinen ja jää sittenkin toiveikas mieli. Olet hyvä esimerkki siitä että monenlaisista tilanteista voi selvitä ja että on mahdollista käsitellä asiat parhain päin.

MaaMaa kirjoitti...

Koskettava kirjoitus, ja mulla samat tuntemukset kuin Violetilla tuossa ylla.
Toki minulla ja isallani oli myos valilla sukset ristissa ja vanhemmillani oli myos vaikeat ajat, joista muistan todella selvasti hurjat huutoriidat. Muistan myos, kuinka vanhempani pyysivat paitsi toisiltaan, niin myos minulta anteeksi riitojen jalkeen. He selvittivat minullekin miksi riideltiin ja kuinka sovittiin. Tietenkaan ne riidat ei ole kivoja muistoja, mutta ne sopimiset on ollut opettavaisia. Ei mikaan suhde voi olla ihan taysin riidaton.

Isani on jo nukkunut pois. Kuoleman myota ne muutamat ikavat muistot ovat alkaneet pyyhkiytya pois ja vain hyvia hetkia on mielessa.

Luulen, etta oli suhde lapsilla vanhempiinsa millainen tahansa, niin heita on ainakin jollain tapaa varmasti silti ikava, kun he ovat poissa...

teidan isanpaiva kuulostaa ihanalle. Lammittaa sydanta! :)
ISA on se, joka on elamassa isahahmo, ei aina se joka biologisesti sen "tittelin" omaa...

Kimmonkamera kirjoitti...

Kirjoitit kipeästä asiasta koskettavasti. Sattui vaikka oma lapsuuteni onkin ollut hyvin erilainen. Minusta näistä asioista puhuminen on aina myönteistä, sillä pahempaa olisi yritää piilotella arpia sisimmässään.

Pink Links kirjoitti...

Olisin tullut tänne jo aikaisemmin, mutta nettiyhteys pätki. Minun on vaikea puhua julkisesti vanhemmistani, mutta sanotaan nyt yleisesti niin, että oma tilanteeni on samansuuntainen kuin sinun ja vielä kauheuksia siihen lisää. Minäkin rukoilin avioeroa, mutta sitä ei koskaan tullut. Nykyään vanhempani saavat minun puolestani olla yhdessä, koska minun ei tarvitse asua heidän kanssaan:)

Rakastan vanhempiani, mutta he ovat myös aiheuttaneet minulle paljon kärsimystä. Silti en olisi halunnut muita vanhempia, koska olen saanut heiltä paljon sellaista elämänkokemusta, joka on auttanut minua saamaan aikaan uskomattomia asioita. Heillä molemmilla oli myös vaikea lapsuus. Ymmärrän heidän reaktionsa eri asioihin ja sitä kautta osittain hyväksyn heidän käytöksensä.

Olen usein miettinyt tuota, mitä sanoit: "Muut sanovat, että ovat yhdessä lasten takia, minä erosin lapseni takia." Niin olisi hyvä toimia. Arvostan sinua todella paljon tuosta päätöksestä♥

Valto-Ensio kirjoitti...

Hei Katilein ja terveisiä Raumalle!

Avatar mainitsi kommentissaan, että kirjoituksesi pohjalta täälläkin keskustellaan isistä. Tulinpa siis vilkaisemaan ihan erityisesti, vaikka olen täällä silloin tällöin muutenkin lukijanasi vieraillut.

Mainitsenpa siis, että Raumalla asuu eräs entisistä työkavereistani ja hänen kauttaan olen saanut tutustua kieleenne, joka on minua niin miellyttänyt.

Huomaan, että täällä onkin ollut ihan asiaan virittynyttä tarinointia.

Niin, hyvät, aidot kirjoitukset saavat ihmiset yleensä ottamaan kantaa. Ikävää vain, että joskus ne kertovat asioista, joita ei toivoisi olevan olemassakaan.

Isä on kuuma aihe ollut kirjallisuudessakin tänä vuonna. Isät voivat nyt vain ajatella, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jos on vielä löytämässä.

Olen itse moninkertainen isä, siis ajattelen isän lailla. Pelkään kuitenkin, etten riitä tässä roolissa. Ja tiedän, etten riittänyt ensimmäisessä jaksossani isänä ja yksinhuoltajana niin kuin olisi pitänyt. Tai kukapa sen, ja millä, mittaisi ennen kuin aika tekee tehtävänsä ja kertoo kokijoilleen, kuinka asiat menivätkään.

Minulla ovat välit vanhempiin lapsiini suht kunnossa kaikesta huolimatta. Asioita on jouduttu käymään lävitse enkä niitä ole paennut. Soitellaan ja mesetellään. Isänpäiväonnittelut tulevat läheltä ja kaukaa kaikilta. Kukaan ei unohda. Ja toivottavasti ei haluakaan unohtaa.

Oma isäsuhteeni päättyi isän ikävällä tavalla päättyneeseen menehtymiseen 27 vuotta sitten.

Isäni oli näitä sodanloveamia, arpia oli selässä ja sielussa. Hän oli paljon poissa kotoa töiden vuoksi ja kun tuli, oli tietenkin juovuksissa. Vaikka se olikin ikävää äidin ja muun perheen kannalta, isä oli silloin minun oma satusetäni jolla riitti aina tarinaa.

Joskus olen aikuisenakin mielikuvitellut, että isä "uhrasi" terveyttään siksi, että osaisi sanoa meille lapsilleen jotain. Hän oli "hyvä humalainen" jos jostakusta voi niin sanoa, mutta ymmärrän tietenkin nyt, että alkoholismi, jota siivittivät sotakokemukset, oli ainakin jonkinasteinen.

Tässä tullaan siis siihen, kuten joku jo mainitsi, että lapselle on tärkeää isän olemassaolo olipa hän millainen hyvänsä toisten aikuisten mielestä.

Rouva Nordman kirjoitti...

Avatar, olen iloinen puolestasi, mutta pahoillani serkkusi puolesta. Avioerolapsi usein ikävöi juuri sitä vanhempaa, jota ei voi nähdä. Minulla tätä ongelmaa tosin ei ole ollut, mutta tyttärelläni on ollut joskus kova ikävä isäänsä. Onneksi isä asuu vain muutaman kilometrin päässä, joten tapaaminen on ollut helppo järjestää vaikka seuraavaksi päiväksi.

Nuorallatanssija, kiitos kommentistasi! Olen myös tyytyväinen parisuhteen päättymiseen ja ennen kaikkea siihen, että ymmärsimme päättää sen ajoissa. Jos olisimme jatkaneet vielä kauan yhdessä en usko, että olisimme nyt näin hyvissä väleissä. (Eilenkin puhelin esikoiseni isän kanssa yli puolituntia puhelimessa. Hänellä oli vähän murheita.)

Rouva Nordman kirjoitti...

Matroskin, minä mietin usein samaa, äitien- ja isänpäivän alla. Kokemuksesta tiedän, että kyllä silloin moni lapsi oirehtii ja voi pahoin, siis myös kouluikäisistä. Itse yritän kaivaa lapsen lähipiiristä jonkun korvikkeen, vaikka papan, mutta ei se isää korvaa. Usein kuitenkin lohduttaa, että lapsella on edes joku jota muistaa em. juhlapäivinä.

Rouva Nordman kirjoitti...

Violet, kommenttisi oli hyvin empaattinen. Minusta on hienoa, että lapsuuden aika on ollut onnellista. Sitä ei (kuten itsekin tiedät) kannata hävetä. Kaikilla meillä on omat murheemme kuitenkin. Ymmärrän tuon pienen häpeäntunteen silti hyvin. Yhdessä vaiheessa melkein kaikille ystävilläni tuntui olevan sydänsuruja, mutta minä elin uuden suhteen ihanaa alkuaikaa ja olisin halunnut hehkuttaa siitä ylenmäärin, mutta sitten tuntui siltä ettei oikein voi.

Olen tyytyväinen siihen, miten asiat ovat kannaltani menneet. Ajattelen, että oma lapsuuteni oli paikoitellen hyvin onnellinen, siinä vain oli tuollainen ikävä toinenkin puoli.

MaaMaa, muistinkin sen, että sinun isäsi suojelee polkujasi nykyään toisella tavalla. Olen iloinen, että sinulla on hyvät muistot hänestä.
Minun perheestäni on puuttunut tuollainen sopiminen ja anteeksiantamisen kulttuuri, se on asia joka ikävä kyllä on heijastunut omiin parisuhteisiini.

Rouva Nordman kirjoitti...

Kimmo, minusta kommenttisi oli todella viisas. Kyllä kipeistä asioistakin pitää puhua ja kuuluu saada puhua. Helppoa se ei kyllä ole.

Rouva Nordman kirjoitti...

Pink Links, kommenttisi on hieno osoitus siitä, miten olet osannut kääntää ikävät tapahtumat eduksesi. Olet myös selvästi hyväksynyt ja antanut anteeksi vanhempiesi erheet. Sellainen tekee ihmisestä mielestäni suuren.

Tekemäni avioeropäätös osoittautui oikeaksi. Helppoa se ei ollut. Epäonnistumisen ja pettymysten tunteiden lisäksi piti vielä kestää muiden ihmisten ajatukset. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärsi. Sain kyllä minut teini-iästä asti tunteneelta ihmiseltä hieman loukkaavan kommentin: "Miksi sä edes menit naimisiin sen kanssa?" Ehkä hän oli aidosti järkyttynyt koko jutusta.

Rouva Nordman kirjoitti...

Valto Ensio (Heikkinen), kiitos kommentistasi. olen varma, että olet isän osasi hoitanut kunnialla. Vanhemmuus ei ole helppoa, varsinkaan yksinhuoltajana!

Minä ymmärrän hyvin, mitä tarkoitit "hyvällä humalaisella". Minusta tuntuu usein, että monet alkoholistit ovat todella herkkiä ihmisiä, joille maailman paino on liikaa.

Lapsuudessani, asuessani pikkukylässä, tiedettiin hyvin kenellä oli juopon taipumusta. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, he olivat ihan mukavia ja vähän sellainen naureskelunkin aihe. Toista on nykyään. Asun pikkukaupungissa, mutta päihteenkäyttäjät ovat kaikkea muuta kuin leppoisia höpöttäjiä. Se johtuu varmaan siitä, että alkoholin lisäksi käytetään kaikkea muutakin mahdollista. Sellainen on pelottavaa.

Rouva Nordman kirjoitti...

Matroskin, minulle tuli vielä mieleen, että olinpa kömpelö kommentoidessani sinulle. Unohdin kokonaan esittää pahoitteluni isoisättömyydestä. Näitä menneitä rakkaita voi onneksi vielä muistaa ajatuksissa.
Luin isoisästäsi aikoinaan blogissasi ja tunsin kovaa murhetta, vaikka se ei minun suruni ollutkaan.

Pink Links kirjoitti...

Ihmiset usein arvostelevat muiden päätöksiä, se on heidän lempipuuhaansa.

Kulje vain jatkossakin omia polkujasi. Minäkin olen oppinut kulkemaan ja moikkailen poluillani niitä, jotka moikkaavat takaisin;)