Lupaus

Helmikuinen aurinko
piirtää pölyisen jäljen ikkunaan.
Pakkanen napsuttaa
terävän rytmin jalkojen alle.
Vielä on käveltävä vähän matkaa
voidakseen kuulla purojen laulavan.

Tornin Ateljeebaari

 Viime viikonloppuna toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kipusin kapean kapeita kierreportaita

 Helsingin kattojen ylle.

Hotelli Tornin yllä keikkuva Ateljeebaari oli vielä hienompi kuin olin osannut kuvitella. Baari oli kuvitelmaani pienempi, mikä oli vain hyvä asia. Ulkoparvekkeelle pääsi ihailemaan huikeaa näköalaa. Baarin tunnelma tuntui ainutlaatuiselta. Oman ripauksensa Tornissa olemiseen toi rakennuksen mielenkiintoinen historia. Liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisvaltuuskunta oli majoittautuneena Torniin vuosina 1944-1947.

Maanalaisia unia

Viime yönä se tapahtui taas. Rautatieasema oli eri kuin yleensä, mutta sekin oli maan alla. Luulen, että olin Helsingissä. Ahdistava tunne ja tunnelma olivat ennallaan. Kauheasti ihmisiä. Tönimistä. Negatiivinen ilmapiiri. Uutta oli se, että kaikki tuntui tapahtuvan nykyajassa. Juniin ei päässyt suoraan asemalaiturilta, vaan asemalaiturille mentiin puisissa paksua raidetta pitkin kulkevissa tukeissa. Matka oli pelkkää alamäkeä. Samanlaista kuin Särkänniemen Tukkijoessa. Minun kulkuvälineeni oli keltainen ja siinä oli valkoiseen ympyrään maalattu numero 3. 

Astuin maanalaiseen junaan, mutta se muistuttikin linja-autoa. Ikkunoissa oli hailakansiniset verhot. Yhtäkkiä liikuimme maan päällä. En tiennyt, missä olin. Olin varmaan astunut taas väärään junaan. Maisema oli ruma. Talot ja teollisuushallit tuntuivat tippuneen sotkuisen koivikon keskelle. Kiersimme ympyrää. Yritin kysyä neuvoa, mutta kukaan ei halunnut auttaa. Nuori nainen, jolla oli pitkät hiekanväriset kiharat hiukset ja suuri reppu, katsoi minua ylimielisesti.

Edellisissä unissani olen usein ollut Venäjällä. Rautatieasema oli valtava maanalainen louhos. Harmaa, nokinen ja sekava. Ihmisten kielestä en ymmärtänyt mitään. Tiesin, että minua ja tytärtäni seurattiin. Vanhanaikaiset höyryveturit puhisivat raiteillaan kuin hyökkäämään valmistautuvat härät. Viimein jostain löytyi vaunu, jonka avoimesta ovesta pääsimme livahtamaan sisälle. Olimme turvassa.

En tiedä, pidänkö maanalaisista unistani vai vihaanko niitä.

(Kuva on Hanasaaren ruotsalais-suomalaisenkulttuurikeskuksen aulasta. Taideteos ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään, mutta mielestäni siinä on maanalaista tunnelmaa.)

Syitä

Minä olen varmaan aina rakastanut kirjoittamista. Minua on harmittanut, kun tämä blogini on ollut viime syksyn ja tämän talven aivan paitsiossa. Aloin pohtia syitä, miksi niin on päässyt käymään.

Olin viime vuoden vielä hoitovapaalla (vaikka loikkasinkin hetkeksi ammatilliseen oppilaitokseen opettajaksi -oli muuten mukavaa vaihtelua). Nyt syksyllä palasin työpaikkaani ja otin omasta pyynnöstäni ensimmäistä kertaa eka luokan. Toimin myös koulumme vararehtorina, mutta se tarkoittaa vain sitä, että on joku joka on vastuussa, kun oikea rehtori on poissa. 

Kuopukseni aloitti päiväkodin ja sopeutui hyvin. Ajoitus oli hänelle oikea. Aamuisin hän nousee reippaasti ja alkaa touhottaa päiväkotiin lähtöä. Minäkin sopeuduin takaisin töihin hyvin, mutta en olisi arvannut ensimmäisen luokan opettamista niin rankaksi. Syksy meni vauhdilla. Kaikki oppilaani oppivat lukemaan jouluun mennessä. Työrauhaa harjoitellaan vielä.

Viimeisen vuoden ajan olen ollut Opetushallituksen kielten opettamiseen liittyvässä täydennyskoulutuksessa. Koulutuksen lähipäivät ovat olleet Helsingissä. Olen kollegani kanssa yöpynyt joka kerta eri hotellissa. Koulutus on katkaissut normaalia arkea mukavasti, mutta se on myös vienyt voimia. Raporttien, hankesuunnitelmien ja tehtävien tekeminen on vienyt aikaa.

Samanaikaisesti olen opiskellut avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista. Tänä syksynä sain perusopinnot valmiiksi arvosanalla 4. Olen oikeastaan tuosta asiasta todella ylpeä.

Olen koko ajan pitänyt soittotunteja. Siinä hommassa käynnistyi nyt seitsemästoista vuosi!

Viime vuoden aikana olen toteuttanut kaipuutani kauneudenhoidon pariin. Olen myynyt Oriflamen kosmetiikkaa ja suorittanut saman firman kauneusneuvoja-koulutuksen sekä kauneudenhoitoon liittyviä verkko-opintoja. Teen edelleen silloin tällöin kosmetiikkatuotetilauksen, mutta juuri nyt en ehdi panostaa tähän asiaan, vaikka tykkäänkin kovasti koko jutusta.

Viime keväänä minua pyydettiin kotikaupunkini sähköisen nettilehden bloggaajaksi ja otin tarjouksen ilolla vastaan. Linkki on tässä.

Loppusyksystä perustin kotikaupunkiini Unicefin paikallisryhmän. Minua pyydettiin puheenjohtajaksi jo yli vuosi sitten, mutta en ollut silloin vielä valmis. Auttaminen ja hyväntekeväisyys ovat lähellä sydäntäni. Ryhmä on lähtenyt hienosti käyntiin, mutta minun pitää kyllä opetella paremmaksi delegoijaksi.

Ihme kyllä kaiken tämän jälkeen minulta jää perheelle aika hyvin aikaa. Kaikki touhuamiseni ei tosin onnistuisi ilman hyvää miestä!

Joululomalla aloin toteuttaa elinikäistä unelmaani, kirjan kirjoittamista. Kirjani on aivan alussa, mutta tärkeintä lienee, että prosessi on käynnissä! Haluan panostaa kirjoittamiseen ja toivon, että ehtisin tänne blogiinikin vähän useammin.

Kun luen tämän kaiken kirjoittamani, minulle tulee tunne kuin olisin todella tehokas. En minä silti aina ole. Tilaisuuden tullen maleksin koko päivän yöpaidassa kotona kahvia juoden ja lapsille lukien. Sellainen on hyvää akkujen lataamista.

Parikymppisenä olin todella reipas! Opiskelin yliopistossa, olin koulussa töissä (28 viikkotuntia ja kaksi tuntia työmatkoihin/päivä) olin jo äiti, pidin soittotunteja kahdelletoista oppilaalle joka viikko ja olin mukana kunnallispolitiikassa.

Katsoessani elämääni taaksepäin en edelleenkään ymmärrä, miten suoriuduin tuosta kaikesta! Päiväkodin tädeillekin virkkasin keväällä kiitokseksi hyvästä hoidosta kaikille pitsiliinat. No, kai sitä parikymppisenä jaksaa! Nykyään yritän ottaa rauhallisemmin -vaihtelevalla menestyksellä.

Vene 6

Tallinnan vanhassa kaupungissa, osoitteessa Vene 6 sijaitsee aivan ihana kahvila nimeltään Chocolate de Pierre. En olisi itse keksinyt paikkaa, mutta virolainen ystäväni näytti sen minulle ja miehelleni, kun viime viikonloppuna olimme Tallinnassa.

Tutustuin ystävääni, kun asuimme nuorina samaan aikaan Saksassa. Tiemme erosivat neljätoista vuotta sitten, kun muutin Suomeen. Vuosi sitten löysimme toisemme Facebookista ja nyt tapasimme. Jälleennäkeminen oli ihanaa!

Pierren kahvila on boheemi ja mukavalla tavalla vähän rähjäinen. Sisustuksessa on mielettömästi kiinnostavia yksityiskohtia ja omistaja näkee selvästi myös rikkinäisten esineiden kauneuden ja sielun. Itse en ole kovin modernin designin ystävä, joten minuun tuollainen menneiden aikojen tunnelmaa henkivä romantiikka uppoaa täysillä. Ja niin muuten upposi käsin tehty suklaakin, vaikka en suuremmin makean ystävä olekaan.  Suklaakuorrutetut kirsikat ja miehen tilaama tiramisu sulivat suussa! 

Olimme kahvilassa ensimmäisen kerran illalla. Kynttilöiden valossa oli mukavaa jutella ja nauttia viiniä ja suklaata. Seuraavana päivänä hain vielä eväitä kotimatkalle. Ostamani piiraat olivat käsittämättömän maukkaita. Kahvila ei ole edullinen, se on Suomen hintatasoa tai ylikin. Kaikki kahvilasta ostamani herkut olivat kuitenkin hintansa arvoisia. Tallinnan matkalla kannattaa ehdottamasti piipahtaa Pierren kahvilassa, jos on herkkusuu tai jos viehättyy taiteellisen satumaisesta tunnelmasta.

Joutilas lauantai

Minä olen aika huono pitämään yhteyttä ihmisiin. Onneksi suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani hyväksyy tämän piirteen minussa. Tänään olimme kuitenkin kutsuneet mieheni vanhemmat meille syömään ja se oli kivaa. Mies teki suurimman osan ruuista, joten minä pääsin helpolla. Oli mukavaa vähän siivoilla ihan rauhassa ja kattaa ja koristella pöytä. Syksyisestä luonnosta löytyy hyviä koristeita. Mietin, että tällaistakin voisi olla, leppoisaa ja rauhallista. Se sopii minulle, mutta vain ajoittain. Olen levoton ihminen ja tykkään säpinästä, kiireestä ja aikatauluista -kunhan kaiken joukossa on välillä tällaisia joutilaita päiviä, kun nautitaan hyvästä ruuasta ja oman perheen seurasta.

Anja Snellman: Parvekejumalat

Anja Snellmanin Parvekejumalat käsittelee ajankohtaista ja arkaa teemaa. Kirjan päähenkilö, Suomessa asuva teini-ikäinen somalityttö Anis on tiukasti kahden kulttuurin puristuksessa. Hän haaveilee länsimaalaisesta elämänmenosta, mutta kodin islamilaisuus ei salli hänelle haaveen toteutumista. Isot veljet vahtivat Anista tarkasti ja pienetkin lipsahdukset väärän kulttuurin tapoihin raportoidaan isälle, joka rankaisee Anista vaikka lyömällä sateenvarjolla tai suihkuttamalla kuumalla vedellä.

Aniksella on kuitenkin salattu elämä. Elämä, jossa hän on onnellinen, vaikka samalla pelottaa. Aniksella on Wanda-niminen ystävä ja he käyvät yhdessä salaa flamenco-tunnilla ja bileissä. Wandan sairaalassa olevan äidin kanssa Anis käy monenlaisia keskusteluja ja tuntee itsensä onnelliseksi. Samaan aikaan Aniksen menoja päivitellään ulkomaita myöten ja isälle tulee puheluita ympäri maailmaa. Tyttö on epäpuhdas, huono ja mätä. Häntä pitää rangaista. Miehet nimittävät toisiaan oikeamielisiksi ja oikeuttavat juoruilunsa ja mustamaalaamisensa vedoten uskontoon.

Snellman on rohkea kirjoittaessaan kirjan, joka ei anna järin hyvää kuvaa länsimaisesta kulttuurista, mutta ei totisesti imartele islamilaistakaan kulttuuria. Minulle herkkänä lukijana kirjan loppu on melko raskas, mutta ehdottomasti ajatuksia herättävä. Olen lukenut Snellmanilta muutaman muunkin kirjan ja kuten niissäkin oli myös Parvekejumalissa tehty taustatoimitustyö huolella. Suosittelen tätä kirjaa aikuiselle lukijalle.

Minä olen kiinnostunut erilaisista kulttuureista ja uskonnoista. Olen vuosien varrella yrittänyt tutustua islamilaiseen kulttuuriin. Suurin syy siihen on, että haluaisin ymmärtää. Minulla on nimittäin hyvin negatiivinen asenne islamin uskoa kohtaan. Oikeaa tietoa on vaikea löytää, tietoa leimaa aina puolueellisuus riippuen siitä, onko tiedon antaja muslimi vai länsimaalainen instanssi tai henkilö. Asenteeni ei ole vuosien varrella juuri lieventynyt. En tiedä, mikä katsotaan oikeuttajaksi, uskonto vai kulttuuriset tavat, mutta niin kauan kun naisia jomman kumman nimissä tapetaan, pahoinpidellään, alistetaan, nöyryytetään, ivataan tai heiltä viedään mahdollisuus seksuaaliseen nautintoon silpomalla klitoris pois, en voi hyväksyä kumpaakaan. En kulttuuria enkä uskontoa. Minä en pysty ymmärtämään edellämainittuja asioita. Tarvitsisin jonkun asiantuntijan keskustelemaan kanssani, koska olen edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen hämmentynyt ja miltein poissa tolaltani.