Alakosken vuonna 2010 kirjoittama Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kertoo Annista, jonka veli Sami on huumeidenkäyttäjä. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna-kirjan teemat yhtenevät jossain määrin Sikaloiden teemojen kanssa. Kuten Sikaloissa myös tässä kirjassa päähenkilöiden vanhemmat ovat olleet päihderiippuvaisia ja lapsuudenperheessä on ollut väkivaltaa. Tässä kirjassa Anni on onnistunut jättämään menneet taakseen. Hän on perustanut perheen ja kouluttautunut sosiaalityöntekijäksi. Annin tytär Jenna pitää Sami-enostaan kovasti. Anni haluaisi kovasti viettää aikaa Samin kanssa, olla niin kuin tavalliset sisko ja veli, mutta pelko kaiken sortumisesta kalvaa häntä. Anni käy terapiassa, mutta hän on siellä oikeastaan vastoin tahtoaan. Hän on surrut jo vanhempiensa kuoleman eikä välttämättä jaksaisi katsoa veljensä tuhon tietä.
"Veljeni on vammautunut, hänestä ei koskaan tule normaalia. Katsokaa miltä hän näyttää, leuka nykii sisään ja ulos ja ulos ja sisään. Sormet harittavat. Olen ajatellut näin: kunhan hän vain lopettaa aineidenkäytön niin sitten. Tunnen itseni idiootiksi."
Anni väsyy, hänen mielenterveytensä kärsii, hän häpeää, mutta silti jokin hänen sisimmässään antaa toivoa Samin paranemisesta. Hyviä hetkiäkin on joskus. Välillä Samikin jaksaa uskoa parempaan.
Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on lämminsävyisesti, mutta myös arkisesti kirjoitettu kirja huumeidenkäyttäveljestä ja siitä, miten hänen riippuvuutensa vaikuttaa läheisiin. Huumeidenkäytöstä kirjoitetaan asiallisesti, tapahtumia ei surkutella mutta ei myöskään romantisoida. Kirjoitustyyliltään romaani on hieman rikkonainen. Tehokeinona se toimii hyvin, mutta pitkät kuvaukset ja asialistat alkavat jossain vaiheessa väsyttää. Asioita kuvaavat tai tiivistävät substantiivilitaniat teki ainakin minun jossain vaiheessa jo mieli hypätä yli.
Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Yhteiskuntakriittisyytensä ja monitasoisuutensa vuoksi se laittaa ajattelemaan. Minä luin tämän kirjan taas aika kiirellä, joten minulta jäi varmasti paljon hyvää huomaamatta. Sen huomasin, että kirjassa oli melko onnellinen loppu. Sellaisista lopuista pidän.
2 kommenttia:
Tähän kirjaan olen törmännyt monesti kirjastossa, mutta aihe on niin raskas, etten ole tohtinut sitä itselleni lainata. Luulen, että kuvauksesi perusteella se jää minulta edelleen sinne kirjaston hyllyyn. Edellisen postauksesi romskun aion sen sijaan ehdottomasti hankkia näppeihini, minäkin pidin Siilin eleganssista oikein kovasti!
Ei tämä kirja mikään kohtuuttoman rankka ole, mutta itseään on hyvä vähän suojata, jos tietää olevansa herkkä. Siitä syystä minä en enää lue ns. keltaisen lehdistön tuotteita. En kestä niitä shokeeraavia otsikoita.
Lähetä kommentti