Syitä

Minä olen varmaan aina rakastanut kirjoittamista. Minua on harmittanut, kun tämä blogini on ollut viime syksyn ja tämän talven aivan paitsiossa. Aloin pohtia syitä, miksi niin on päässyt käymään.

Olin viime vuoden vielä hoitovapaalla (vaikka loikkasinkin hetkeksi ammatilliseen oppilaitokseen opettajaksi -oli muuten mukavaa vaihtelua). Nyt syksyllä palasin työpaikkaani ja otin omasta pyynnöstäni ensimmäistä kertaa eka luokan. Toimin myös koulumme vararehtorina, mutta se tarkoittaa vain sitä, että on joku joka on vastuussa, kun oikea rehtori on poissa. 

Kuopukseni aloitti päiväkodin ja sopeutui hyvin. Ajoitus oli hänelle oikea. Aamuisin hän nousee reippaasti ja alkaa touhottaa päiväkotiin lähtöä. Minäkin sopeuduin takaisin töihin hyvin, mutta en olisi arvannut ensimmäisen luokan opettamista niin rankaksi. Syksy meni vauhdilla. Kaikki oppilaani oppivat lukemaan jouluun mennessä. Työrauhaa harjoitellaan vielä.

Viimeisen vuoden ajan olen ollut Opetushallituksen kielten opettamiseen liittyvässä täydennyskoulutuksessa. Koulutuksen lähipäivät ovat olleet Helsingissä. Olen kollegani kanssa yöpynyt joka kerta eri hotellissa. Koulutus on katkaissut normaalia arkea mukavasti, mutta se on myös vienyt voimia. Raporttien, hankesuunnitelmien ja tehtävien tekeminen on vienyt aikaa.

Samanaikaisesti olen opiskellut avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista. Tänä syksynä sain perusopinnot valmiiksi arvosanalla 4. Olen oikeastaan tuosta asiasta todella ylpeä.

Olen koko ajan pitänyt soittotunteja. Siinä hommassa käynnistyi nyt seitsemästoista vuosi!

Viime vuoden aikana olen toteuttanut kaipuutani kauneudenhoidon pariin. Olen myynyt Oriflamen kosmetiikkaa ja suorittanut saman firman kauneusneuvoja-koulutuksen sekä kauneudenhoitoon liittyviä verkko-opintoja. Teen edelleen silloin tällöin kosmetiikkatuotetilauksen, mutta juuri nyt en ehdi panostaa tähän asiaan, vaikka tykkäänkin kovasti koko jutusta.

Viime keväänä minua pyydettiin kotikaupunkini sähköisen nettilehden bloggaajaksi ja otin tarjouksen ilolla vastaan. Linkki on tässä.

Loppusyksystä perustin kotikaupunkiini Unicefin paikallisryhmän. Minua pyydettiin puheenjohtajaksi jo yli vuosi sitten, mutta en ollut silloin vielä valmis. Auttaminen ja hyväntekeväisyys ovat lähellä sydäntäni. Ryhmä on lähtenyt hienosti käyntiin, mutta minun pitää kyllä opetella paremmaksi delegoijaksi.

Ihme kyllä kaiken tämän jälkeen minulta jää perheelle aika hyvin aikaa. Kaikki touhuamiseni ei tosin onnistuisi ilman hyvää miestä!

Joululomalla aloin toteuttaa elinikäistä unelmaani, kirjan kirjoittamista. Kirjani on aivan alussa, mutta tärkeintä lienee, että prosessi on käynnissä! Haluan panostaa kirjoittamiseen ja toivon, että ehtisin tänne blogiinikin vähän useammin.

Kun luen tämän kaiken kirjoittamani, minulle tulee tunne kuin olisin todella tehokas. En minä silti aina ole. Tilaisuuden tullen maleksin koko päivän yöpaidassa kotona kahvia juoden ja lapsille lukien. Sellainen on hyvää akkujen lataamista.

Parikymppisenä olin todella reipas! Opiskelin yliopistossa, olin koulussa töissä (28 viikkotuntia ja kaksi tuntia työmatkoihin/päivä) olin jo äiti, pidin soittotunteja kahdelletoista oppilaalle joka viikko ja olin mukana kunnallispolitiikassa.

Katsoessani elämääni taaksepäin en edelleenkään ymmärrä, miten suoriuduin tuosta kaikesta! Päiväkodin tädeillekin virkkasin keväällä kiitokseksi hyvästä hoidosta kaikille pitsiliinat. No, kai sitä parikymppisenä jaksaa! Nykyään yritän ottaa rauhallisemmin -vaihtelevalla menestyksellä.