Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Olen lukenut aiemmin Susanna Alakosken Sikalat-esikoisromaanin. En voi sanoa, että olisin hullaantunut kirjailijan kirjoitustyyliin, mutta kirja oli teemoiltaan (suomalaisten työperäinen maahanmuutto, irrallisuus, ulkopuolisuus, päihteiden väärinkäyttö, juurettomuus, selviäminen) niin mielenkiintoinen, että luin sen mielelläni.

Alakosken vuonna 2010 kirjoittama Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kertoo Annista, jonka veli Sami on huumeidenkäyttäjä. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna-kirjan teemat yhtenevät jossain määrin Sikaloiden teemojen kanssa. Kuten Sikaloissa myös tässä kirjassa päähenkilöiden vanhemmat ovat olleet päihderiippuvaisia ja lapsuudenperheessä on ollut väkivaltaa. Tässä kirjassa Anni on onnistunut jättämään menneet taakseen. Hän on perustanut perheen ja kouluttautunut sosiaalityöntekijäksi. Annin tytär Jenna pitää Sami-enostaan kovasti. Anni haluaisi kovasti viettää aikaa Samin kanssa, olla niin kuin tavalliset sisko ja veli, mutta pelko kaiken sortumisesta kalvaa häntä. Anni käy terapiassa, mutta hän on siellä oikeastaan vastoin tahtoaan. Hän on surrut jo vanhempiensa kuoleman eikä välttämättä jaksaisi katsoa veljensä tuhon tietä.

"Veljeni on vammautunut, hänestä ei koskaan tule normaalia. Katsokaa miltä hän näyttää, leuka nykii sisään ja ulos ja ulos ja sisään. Sormet harittavat. Olen ajatellut näin: kunhan hän vain lopettaa aineidenkäytön niin sitten. Tunnen itseni idiootiksi."

Anni väsyy, hänen mielenterveytensä kärsii, hän häpeää, mutta silti jokin hänen sisimmässään antaa toivoa Samin paranemisesta. Hyviä hetkiäkin on joskus. Välillä Samikin jaksaa uskoa parempaan.

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on lämminsävyisesti, mutta myös arkisesti kirjoitettu kirja huumeidenkäyttäveljestä ja siitä, miten hänen riippuvuutensa vaikuttaa läheisiin. Huumeidenkäytöstä kirjoitetaan asiallisesti, tapahtumia ei surkutella mutta ei myöskään romantisoida. Kirjoitustyyliltään romaani on hieman rikkonainen. Tehokeinona se toimii hyvin, mutta pitkät kuvaukset ja asialistat alkavat jossain vaiheessa väsyttää. Asioita kuvaavat tai tiivistävät substantiivilitaniat teki ainakin minun jossain vaiheessa jo mieli hypätä yli.

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Yhteiskuntakriittisyytensä ja monitasoisuutensa vuoksi se laittaa ajattelemaan. Minä luin tämän kirjan taas aika kiirellä, joten minulta jäi varmasti paljon hyvää huomaamatta. Sen huomasin, että kirjassa oli melko onnellinen loppu. Sellaisista lopuista pidän.

Kulinaristin kuolema

Siilin eleganssin kirjoittajan Muriel Barberyn esikoisteos Kulinaristin kuolema ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Kuten moni muukin myös minä ihastuin Siilin eleganssiin aivan totaalisesti. Olinkin riemuissani, kun törmäsin kirjastossa Kulinaristin kuolemaan. Kirja kertoo sietämättömän itsekeskeisestä, korskean pöyhkeästä ravintolakriitikko Pierre Arthensista, joka tekee kuolemaa. Kirjan 181:n sivun aikana kerrotaan Arthensin elämästä monien eri kertojien toimesta. Sanansa sanovat niin kadun kerjäläinen, Arthensin ylenkatsoma lapsi kuin hänen hemmoteltu alter egonsakin, komea kissa.

Arthensin elämästä kertovat ateriat, joita hän muistelee kuolinvuoteellaan. Hänen mieltään kaihertaa maku, jota hän ei tavoita. Hän muistelee elämänsä parhaita aterioitaan muistaakseen sen, mitä hän kaipaa. Burbery on kuvaillut aterioita rehevästi ja herkullisen aistivoimaisesti. Kuvaukset siitä, miltä eri ruuat ovat tuntuneet suussa ja miten ne ovat kutkuttaneet hajuaistia ja näköhermoja ovat suorastaan eroottisen pehmeitä.

Kirja on nautinnollista luettavaa ja päähenkilö on ärsyttävyydessään vastustamaton. Barbery on kielenkäyttäjänä verraton ja suomentaja (Lotta Toivanen) on tehnyt huikean hienon työn tämän kirjan kääntämisessä . Kirja on monin paikoin silkkaa runoutta ja vaikka se ei pituudellaan koreilekaan, niin kaikki tarvittava tulee kerrottua.

Suosittelen tätä kirjaa etenkin hyvän ruuan ja rehevän kerronnan ystäville.

Kevättä metsässä

Metsän seinä on vain vihreä ovi josta valo ohjaa kulkijaa.
-Risto Rasa

Vaikuttava nainen

Olin edellisviikolla elämäni ensimmäisessä kirjanjulkistamistilaisuudessa. (Voi vitsi, että oli tylsää!) Tilaisuuden jälkeen oli kasvatukseen liittyvä seminaari ja se taasen oli erittäin mielenkiintoinen. Yhtenä puhujista oli professori Kirsti Lonka. Olen joskus kuunnellut häntä televisiosta ja pidin häntä kiinnostavana esiintyjänä. Sitä hän oli nytkin. On sykähdyttävää kuunnella ja tavata ihmisiä, joilla on mielenkiintoista sanottavaa.

Olen aina ihaillut tieteentekijöitä, jotka osaavat esittää asiansa kiinnostavasti, helppotajuisesti ja hauskasti. Minua ilahduttavat tiedenaiset, jotka ovat avoimen naisellisia. Kirsti Lonka on muiden ansioidensa lisäksi todella kaunis ja huoliteltu. Hän ei näytä siltä, että viettäisi ensi kesänä viisikymmentävuotissyntymäpäiväänsä (olemme muuten syntyneet samana päivänä).

Seminaarin lopulla Lonka ehdotti meille, että tekisimme Sokrates-kävelyn. Sokrates opetti aikoinaan samalla, kun hän käveli oppilaidensa kanssa. Kaiken istumisen jälkeen kävely oli mukavaa vaihtelua. Samalla oli mahdollisuus etsiytyä niiden ihmisten pariin, joiden kanssa halusi vielä jutella lisää. Helsingin yliopiston rakennus, jossa olimme oli todella viehättävä.

Ps. Kyllä minun on nyt pakko yrittää kirjoittaa ihan oma kirja. Sitten voisin järjestää oikein kunnon kirjanjulkaisujuhlat!

Uspenskin katedraali

Olimme mieheni kanssa Helsingissä. Hän ei ollut koskaan ollut Uspenskin katedraalissa ja minäkin olin ollut vain kerran. Emme ole ortodokseja, mutta katedraalin arkkitehtuuri, rakennuksen lukuisat yksityiskohdat ja sisällä vallitseva pyhä rauha tekevät vaikutuksen.