skip to main |
skip to sidebar
Äiti, katso pingviinikaloja on saksalaisen Juliane Hielscherin esikoisromaani. Romaani voitti Buddenbrook-esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan 2005.
Ostin romaanin viime kesänä Tampereelta. Sen erikoinen nimi kiehtoi minua.
Äiti, katso pingviinikaloja on surumielisestä pohjavireestään huolimatta kertomus eheytymisestä ja toivosta. Hurjan irtioton entisestä elämästään tehneen Helenen ja elämänsä suuntaa etsivän nuoren Lean tiet kohtaavat Espanjassa. Saksalaiset naiset ovat paenneet ahdistustaan ulkomaille. Lea viettää opiskeluissaan välivuotta hoitaen sukulaistensa lapsia. Helene hoitaa surun särkemää sieluaan rauhallisessa luostarimiljöössä.
Kirjassa jokainen luku kertoo tarinaa. Kirjassa kerrotaan Helenen ja Lean tarinan lisäksi muutaman muun henkilön tarina. Kirjan tapahtumapaikan, pienen tarinankertojien kylän Punta del Cambion historia ja tarina välittyy myös kirjan sivuilta. Kirja on rakennettu taitavasti ja sen sisältö paljastuu viipyillen, varovasti ja pala kerrallaan. Kirjan kieli on kaunista, sujuvaa ja kuvailevaa. Henkilöhahmot on luotu taitavasti ja uskottavasti. Pystyin tuntemaan Helenen tuoksun ja hänen ylellisten vaatteidensa sileän pinnan.
Punta del Campio on kylänä armelias. Ihmiset saavat elää elämäänsä ja toipua vaikeista asioista omaan tahtiinsa ilman muiden puheita.
Lukukokemuksena Äiti, katso pingviinikaloja oli rauhallinen, haikea ja luovuutta herättävä. Punta del Campion historia ja perinteet veivät ajatukset menneisiin aikoihin. Koin hyvin voimakkaasti olevani merenrannalla aina kun kirjassakin oltiin. Voimakkaana koin myös kirjan surullisimman luvun, jossa kuvaillaan Helenen pienen pojan irtaantuminen elämästä. Olin kipeänä silloin, kun luin kirjaa ja tuon kauniin surullisen luvun jälkeen nukahdin silkasta henkisestä uupumuksesta. Äiti, katso pingviinikaloja loppuu toivoon. Se oli minulle helpotus, koska en pidä surullisista lopuista.
Helmikuinen aurinko
piirtää pölyisen jäljen ikkunaan.
Pakkanen napsuttaa
terävän rytmin jalkojen alle.
Vielä on käveltävä vähän matkaa
voidakseen kuulla purojen laulavan.
Viime viikonloppuna toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kipusin kapean kapeita kierreportaita
Helsingin kattojen ylle.
Hotelli Tornin yllä keikkuva Ateljeebaari oli vielä hienompi kuin olin osannut kuvitella. Baari oli kuvitelmaani pienempi, mikä oli vain hyvä asia. Ulkoparvekkeelle pääsi ihailemaan huikeaa näköalaa. Baarin tunnelma tuntui ainutlaatuiselta. Oman ripauksensa Tornissa olemiseen toi rakennuksen mielenkiintoinen historia. Liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisvaltuuskunta oli majoittautuneena Torniin vuosina 1944-1947.
Viime yönä se tapahtui taas. Rautatieasema oli eri kuin yleensä, mutta sekin oli maan alla. Luulen, että olin Helsingissä. Ahdistava tunne ja tunnelma olivat ennallaan. Kauheasti ihmisiä. Tönimistä. Negatiivinen ilmapiiri. Uutta oli se, että kaikki tuntui tapahtuvan nykyajassa. Juniin ei päässyt suoraan asemalaiturilta, vaan asemalaiturille mentiin puisissa paksua raidetta pitkin kulkevissa tukeissa. Matka oli pelkkää alamäkeä. Samanlaista kuin Särkänniemen Tukkijoessa. Minun kulkuvälineeni oli keltainen ja siinä oli valkoiseen ympyrään maalattu numero 3.
Astuin maanalaiseen junaan, mutta se muistuttikin linja-autoa. Ikkunoissa oli hailakansiniset verhot. Yhtäkkiä liikuimme maan päällä. En tiennyt, missä olin. Olin varmaan astunut taas väärään junaan. Maisema oli ruma. Talot ja teollisuushallit tuntuivat tippuneen sotkuisen koivikon keskelle. Kiersimme ympyrää. Yritin kysyä neuvoa, mutta kukaan ei halunnut auttaa. Nuori nainen, jolla oli pitkät hiekanväriset kiharat hiukset ja suuri reppu, katsoi minua ylimielisesti.
Edellisissä unissani olen usein ollut Venäjällä. Rautatieasema oli valtava maanalainen louhos. Harmaa, nokinen ja sekava. Ihmisten kielestä en ymmärtänyt mitään. Tiesin, että minua ja tytärtäni seurattiin. Vanhanaikaiset höyryveturit puhisivat raiteillaan kuin hyökkäämään valmistautuvat härät. Viimein jostain löytyi vaunu, jonka avoimesta ovesta pääsimme livahtamaan sisälle. Olimme turvassa.
En tiedä, pidänkö maanalaisista unistani vai vihaanko niitä.
(Kuva on Hanasaaren ruotsalais-suomalaisenkulttuurikeskuksen aulasta. Taideteos ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään, mutta mielestäni siinä on maanalaista tunnelmaa.)
