Melankoliaa

Lämpimien, aikuisten ihmisten seura, jossa olet tervetullut, pidetty ja arvokas sellaisena kuin olet on ihmeellistä. Eilen oli onni kokoontua kansainväliseen seurueeseen juhlimaan saksalaisen ystävän eläkkeelle pääsemistä. Olimme kauniissa paikassa meren rannalla. Uimme, saunoimme, herkuttelimme, nauroimme, juttelimme ja ymmärsimme toisiamme. Illan päättyessä kaikki lähtivät omiin suuntiinsa. Eron hetki oli haikea eikä kyyneleiltä vältytty. Sitä ei sanottu ääneen, mutta jokainen tiesi, että samanlaista iltaa ei tule enää. Kun asutaan eri maissa ei jälleennäkeminen ole yksinkertaista. Samalla porukalla tulemme tuskin koskaan enää kokoontumaan. Haaveissani on kuitenkin matka rakkaan ystäväni luokse Saksaan. Ehkä ensi kesänä jo. Toivottavasti.

Kaverini FB-seinältä löysin merkillisen kiehtovan biisin (kyllä, minä kuuntelen blogeissa ja FB:ssa jaettuja musiikkilinkkejä aina kun ehdin). Se ei oikeastaan liity tähän kirjoitukseeni ollenkaan tai ehkä liittyykin. En tiedä.

http://www.youtube.com/watch?v=04mfKJWDSzI

Tykkään sanoista, videosta ja ihmeellisen kelluvasta tunnelmasta. Vaikea selittää. Suloinen alakulo täyttää mielen, mutta onneton en ole silti. En ollenkaan.

Edit: Katselin tuon linkittämäni videon vielä muutaman kerran. Minun on vaikea eritellä, mitä kaikkea ymmärrän siitä, mutta sen sanon, että voi ihmistä!
Kappaleen saamat kommentit vain vahvistavat ajatustani. Olisi ollut virkistävää lukea jonkun toisen analyysiä biisistä, mutta turha toivo...