Puolan prinsessa

Luin jo jokin aika sitten Leila Tuuren kirjoittaman Puolan prinsessa-kirjan. Kirja oli tosiseikkoihin pohjautuva fiktiivinen kertomus Katariina Jagellonican matkasta Suomeen. Ihailen kirjan rikasta, kuvailevaa kieltä. Lukiessa oli helppo kuvitella, miltä erilaiset asiat olivat näyttäneet ja tuntuneet. En tiennyt, että Katariinan matka Puolasta Suomeen oli niin vaikea. Minulle oli myös uutta tieto siitä, miten (sen ajan normin mukaan) iäkäs Katariina Jagellonica oli päästessään naimisiin. Naimakaupassa oli kyse melkoisesta kaupanteosta ja strategiasta. Sekä Ruotsi että Puola halusivat vahvistaa asemiaan Venäjän Iivana Julmaa vastaan.

Kirja on kirjoitettu taitavasti ja uskottavasti. Kirjassa on ehkä ripaus kaariutriomaista kerrontaa, mutta se on kirjoitettu uskottavammin. Kirja loppui minun makuuni liian töksähtäen, olisin halunnut lukea Katariina Jagellonican vaiheita pidemmällekin, mutta kirjassa käsitellään vain matka Suomeen ja Suomessa vietetty aika (Katariinahan vietti loppuelämänsä vankeudessa Ruotsissa puolisonsa Juhanan kanssa). Puolan prinsessa on viihteellisyytensä lisäksi opettava romaani ja minua ainakin jäi mietityttämään, millaista elämä oikeastaan oli romaanin kuvailemana aikana. Keski-Euroopan loistoon ja etikettiin tottuneelle Katariinalle tulo Suomeen oli shokki. Linna oli kömpelö, kylmä ja karu ja edes hovissa ei käytetty aterimia. Haarukkahan on tullut Suomeen juuri Katariinan mukana.

Tällä hetkellä pystyn hieman samaistumaan linnoissa vallinneeseen jatkuvaan kylmyyteen. Kotitalossani vaihdetaan lämmitysmuotoa: öljykattila on jo purettu, mutta kaukolämpökytkentä ei ole vielä valmis. Se tarkoittaa, että meillä ei ole ollut syksyllä vielä ollenkaan lämpöä. Päivisin olemme paksusti pukeutuneita ja yöllä nukumme kylmännahkeissa sängyissämme pipo päässä. Minä ja tytär olemme tietysti jo kurkkukipuisia ja köhäisiä, mutta mies ja kuopus ovat onneksi selvinneet ilman sairastelua.