Pietarin tuliaisia

Äitini on kovin innostunut Venäjästä. Hän opiskelee venäjää iltalukiossa ja maalaa ikoneja. Viikonloppuisin hän on usein Pietarissa tai Viipurissa. Matkoiltaan äitini tuo minulle suloisia tuliaisia. Oranssiin keittiööni sopii hyvin pirteän keltainen teeastiasto. Perhosia olen rakastanut lapsesta asti. Sitten vain teekutsuja järjestämään!
(Kuvat ovat nyt vähän niin ja näin, värit ovat oikeasti raikkaammat.)

Maanantain maistuva ruoka

Tänään meillä oli yksinkertaista ja halpaa kotiruokaa, nakkikeittoa. Laskin, että kattilallisen hinnaksi tuli noin 3,8 euroa ja meidän perheemme (2 aikuista, yksi 8-v. lapsi) syö tästä kaksi kertaa. (Ilman persiljaa hinnaksi tulee n.3 euroa.)
Vauva ei syö vielä nakkikeittoa, mutta samalla vaivalla tuli keitettyä perunoita ja porkkanoita vauvan soseitakin varten. Keiton lopun voi myös pakastaa.

Nakkikeittoon tarvitaan:
-8 perunaa
-2 porkkanaa
-paketti nakkeja (esim. Popsin kevytnakkeja)
-2 pussia keittojuureksia (pakaste)
-2 lihaliemikuutiota
-1 laakerinlehti
-n. 1,5 litraa vettä
-persiljaa

Kuori ja pilko porkkanat ja perunat. Laita ne kiehumaan veteen. Lisää veteen lihaliemikuutiot ja laakerinlehti. Paloittele nakit. Jos haluat nakkeihin paistopintaa, paista kevyesti pannulla. Veden kiehuessa lisää keittojuurekset ja nakit. Anna keiton kiehua kunnes perunat ja porkkanat ovat kypsiä. Poista laakerinlehti. Tarjoa persiljan kanssa.
Keiton kanssa sopii myös ruisleipä. Helppoa, hyvää, huokeaa ja täyttävää.

The Stepmother's Diary

Ajattelin nyt pitkästä aikaa kirjoitella vähän kirjallisuudestakin, kun siihen nojautuen tämän bloginikin aikoinaan perustin. Tosin blogini on kyllä rönsyillyt suuntaan jos toiseenkin, mutta puolestani saa rönsyilläkin.
En yleensä lue niin sanottua hömppäkirjallisuutta juurikaan, mutta silloin kun teen niin, luen yleensä vieraalla kielellä. Tämänkertaisen hömppäromaanin luin englanniksi, koska haluan pitää kielitaitoani yllä. The Stepmother's Diary oli mielestäni takakannessa esitetyistä ylistävistä arvioista huolimatta aivan surkea!
Juoni on tiivistetysti seuraavanlainen; ahdistavaan tilanteeseen joutunut nainen antaa kirjoittamansa muistiinpanot psykologiäidilleen talteen, jotta hänen inhottava tytärpuolensa ja kylmäksi idiootiksi osoittautunut miehensä eivät pääsisi niihin käsiksi. Kirja rakentuu niin että ensin on tyttären päiväkirjasta pätkä ja sitä seuraa aina psykologiäidin löyhää analyysiä ja ajatuksia. Tytär on ollut töissä perheessä, jonka äiti kuolee ja sitten tytär menee naimisiin perheen isän kanssa.
Kirjaan on yritetty tuoda psykologista otetta nivomalla Freudin psykoanalyyttistä teoriaa kirjan juoneen. Myös muutamia Jungin ajatuksia on saatu tungettua sivujen täytteeksi. Väitän että kuka tahansa lukion psykologian kurssit käynyt osaisi kirjoittaa ihan samaa. Kirjan kirjoittaja, Fay Weldon on opiskellut muun muassa psykologiaa, joten luulisi että hän olisi osannut tuoda tietämystään paremminkin julki. Minua ärsytti kirjailijan suhtautuminen tyttären ja isän välisiin suhteisiin. Weldon piti romaanissaan itsestään selvänä seksuaalista rakkaussuhdetta ja pinnan alla olevaa jännitettä isän ja murrosikään tulleen tyttären välillä. Olen itsekin lukenut Freudin ajatuksia ja tiedän, että hänellä on tällaisia teorioita, mutta itselleni ne tuntuvat vierailta. En myöskään ole kiinnostunut lukemaan tuollaisia juttuja hömppäromaanista.

En voi siis suositella tätä kirjaa kenellekään, paitsi kahdessa tapauksessa. Ensimmäinen on kielitaidon ylläpitäminen (tosin kirjan englanti oli minusta yllättävän helppoa ja köyhää), toinen syy on, jos haluaa pinnallisesti kerrata Sigmund Freudin teorian ydinajatuksen.

Karmeaa huttua oli tämä kirja, ei voi muuta sanoa.

Tuolin paikka

No joo, jos minulla olisi tuo talo ja tuollainen ylimääräinen tuoli, juuri noin minäkin sen sijoittaisin.

Hullu isosisko -tositarina tylsälle tiistaille

Seitsemäntoistavuotiaana asuin vielä kotona. Meillä oli keltainen omakotitalo, jonka yläkerta oli minun ja 4,5 vuotta nuoremman siskoni valtakuntaa. Minä asuin toisessa päässä yläkertaa ja siskoni huone oli toisessa päässä. Meillä oli kissa, jonka nimi oli Monroe. Monroe oli perheemme lellitelyn kohde ja aikamoinen diiva.

Eräänä kesäyönä heräsin klo:03.30 aivan kammottavaan ääneen. Kuulosti siltä kuin vauva olisi itkenyt huoneeni ikkunan alla. Ääni vähän pelottikin minua. Nousin ylös ja katsoin ikkunasta alas. Mitä näinkään! Kaksi kauheaa läskiä kollikissaa siellä ottivat mittaa toisistaan. Ne pitivät aivan käsittämätöntä meteliä. Kulmilla pyöri jonkun verran kissoja, maalla kun oltiin. Kollit olivat tietenkin tulleet vokottelemaan meidän silmäteräämme Monroeta ja hyvänen aika, mikä ääni elukoista lähti! Temperamenttisena ihmisenä suutuin salamana ja minuun iski myös hirveä suojeluvaisto. Tuollaisilla katinroikaileilla ei tule olemaan mitään tekemistä meidän kisumme kanssa!

Juoksin yöpaidan helmat liehuen alas, työnsin jalkani nopeasti eteisessä oleviin kumisaappaisiin ja menin ulos. Otin luudan ulko-oven pielestä ja lähdin kissajahtiin. Kauheaa mölinää pitäen juoksin luudan kanssa kollien perässä. Ne juoksivat huoneeni alta, takapihalta etupihalle ja minä juoksin perässä. Juoksimme ympäri pihaa, kissat edellä ja minä perässä. Siskoni oli herännyt meteliin ja katsonut huoneensa ikkunasta ulos. Hän näki, miten juoksen aamuyöllä yöpaidassa ja kumisaappaissa luutaa heiluttaen ja kauheaa möykkää pitäen pihalla. Ikävä kyllä hän ei nähnyt kissoja, jotka olivat jo paenneet talon nurkan taakse. Avattuaan ikkunan hän kysyi minulta hyvin varovasti ja hyvin pienellä äänellä "Katilein, mitä sä oikein teet?"

Eilen valvoin mieheni kanssa myöhään. Kuuntelimme musiikkia ja juttelimme. Tänään tietysti väsyttää, mutta tuo kahdenkeskinen hetki oli niin tärkeä, että väsymys on pieni hinta siitä. Mies halusi soittaa minulle tämän. Hän oli joskus aikoja sitten kuullut sen ollessaan autoilemassa töihin. Minä olin heti tullut hänen mieleensä. Löydän kyllä kappaleesta itseni. Liikuttavaa että mieheni on tavoittanut minusta sen, mitä tuossa laulussa on minua. Hän ymmärtää minut paremmin, mitä luulen. Se yllättää joka kerta.

Nostalgiset noidat

Kuvassa olen minä lumisena pääsiäisenä kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Alemmassa kuvassa olen siskoni kanssa. Lapsuuden pääsiäiset olivat kivoja. Meille ei suinkaan pääsiäispupu tuonut ikinä mitään vaan aina pääsiäisnoita. Sama perinne jatkuu omien lasteni kanssa. Täällä eivät puput pompi, vaan yön pimeydessä täällä hiippailee noita, joskus kaksikin ja munia piilotetaan mitä merkillisimpiin paikkoihin...
(Osaan muuten nauraa ihan kammottavaa noitanaurua, silloin tällöin vihastutan ja ihastutan perhettäni sillä.)