(Osaan muuten nauraa ihan kammottavaa noitanaurua, silloin tällöin vihastutan ja ihastutan perhettäni sillä.)
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Nostalgiset noidat
(Osaan muuten nauraa ihan kammottavaa noitanaurua, silloin tällöin vihastutan ja ihastutan perhettäni sillä.)
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Kananen pääsiäiseksi
edit: Pitkästä aikaa olen päivittänyt myös toista blogiani, jota kirjoitan tyttäreni kanssa. Jos haluat kurkata, linkki on tuossa oikealla.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Sananen pitkälle perjantaille
Menin kirkkoon papiksi valmistuvan siskoni ja tyttäreni kanssa. Taisimme olla siellä nuorimmat. Kirkkokuoro lauloi, virret olivat vieraita, mutta helppoja laulaa, nuori miespappi piti hyvän saarnan. Ehtoollinen liikutti, koska pappien siunatessa lastani koen sen hyvin voimakkaasti.
Alttarilla oli violetti alttarivaate. Violetti on yksi lempiväreistäni ja sen liturginen merkitys on kärsimys. Alttarilla paloi kolmetoista kynttilää. Keskellä oleva suuri kynttilä symboloi Jeesusta ja kaksitoista pienempää kynttilää symboloivat opetuslapsia. Kynttilöistä yksi sammutettiin ennen muita, koska Juudas -kavaltaja, poistui kesken viimeisen aterian. Myöhemmin sammutettiin loputkin pienet kynttilät ja se tarkoitti sitä, että kun Jeesus haettiin tuomiolle, kaikki opetuslapset pakenivat.
Messun lopussa alttari puettiin mustaan ja keskellä paloi vain yksi suuri kynttilä. Kirkosta sammutettiin muut valot ja viimeinen virsi veisattiin hämärässä ilman urkujen säestystä. Koin tämän kaiken mystisenä, kiinnostavana ja koskettavana. Itä-Suomessa opiskellut siskoni sanoi, että kyllä täällä länsirannikolla on synkkää.
Minä en kokenut messua synkkänä. Tällaiseen olen tottunut ja tällaisesta pidän. Herkkänä ihmisenä en voi kuitenkaan täysin vapauttaa itseäni ajattelemaan ajatuksia, joita haluaisin kirkossa ajatella. En uskalla päästää itseäni tutkimaan sisintäni, koska pelkään että liikutuksesta ei tulisi loppua. En kuitenkaan pidä tätä seikkaa negatiivisena, koska voin päästää ajatukseni valloilleen kotona ja reagoida niihin siten kuin tuntuu, poissa muiden katseiden alta.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Pääsiäissalaatti
Kanamuna ja leipäjuusto sopivat hyvin yhteen ja tekevät salaatista mukavan ruokaisan.
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Sunnuntaina olin taitoluistelusta haaveilevan tyttäreni kanssa katsomassa Starat jäällä-luistelushowta. Esityksessä luisteli Suomen taitoluistelueliittiä vahvistettuna paikallisilla kyvyillä. Nautin esityksestä, mutta minulle se oli hieman liian pitkä, koska väliaikoineen se kesti yli kaksi ja puoli tuntia.
Nautin kulttuurista, mutta yksi ongelma minulla on. Minusta on vanhenemisen myötä tullut yliherkkä. Liikutun toisten taidosta ja siitä, kun tehdään täysillä niin paljon, että minun tekisi mieli parkua ääneen. Silloin tällöin olen ihan pakahtumaisillani. Se on joskus vähän noloa. Yleensä saan itseni hillittyä, vaikka mielikuvissani olen kuin Pelle Hermanni itkiessään. Häneltähän kyyneleet tulivat pieninä puroina silmäkulmista. Kai minä sitten muutamien vuosien päästä olen jo siinä jamassa. Voi voi.
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Juhlapäivä
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Ystävä menneisyydestä
Kaksikymmentä vuotta sitten lapsen sydämeni oli murheellinen. Sain kuulla, että hyvän ystäväni perhe muuttaisi Afrikkaan. Olin viidennellä luokalla. Ollessani yhdeksännellä luokalla näin tämän lapsuuden kaverini ihan nopeasti yläasteen välituntipihalla. Sen jälkeen en enää kuullut hänestä mitään.
Muutama viikko sitten istuin tietokoneen ääressä Facebookissa. Mietin, että nyt kun minulla on tämä väline käytössäni, kenet haluaisin löytää? Lapsuudenystäväni tuli mieleeni ja muutaman mutkan kautta löysin hänet!! Sukunimi oli vaihtunut matkan varrella ja maanosakin oli taas Eurooppa. Sain jälleen yhteyden häneen ja olin siitä iloinen!
Vähän myöhemmin hän ilmoitti tulevansa Suomeen ja tänään oli se päivä, kun näimme. Olin häntä vastassa linja-autoasemalla ja jännitin ihan kauheasti. Vähän itkettikin, kun hän tuli bussista. Menimme kahvilaan ja kaksituntinen hurahti hetkessä. Tuntui että saimme vasta raapaistua vähän pintaa, olihan välillämme 20 vuotta ja sen alla kuitenkin yhteinen muisti.
Kun meidän tuli aika erota, tuntui etten millään olisi voinut luopua uudelleen löytyneestä ystävästäni. Äidille sanoin puhelimessa, että kyllä meidän on täytynyt olla pienenä hyvät ystävät, kun ainakin minun oli niin helppo olla hänen kanssaan. Minun on vaikeaa kuvata tunteitani ja sitä, millainen olo tuli kun yhtäkkiä jostain sisimmästä syöksyi muistojen tulva. Sovimme, että nyt jatkamme yhteydenpitoa ja tapaamme vielä uudelleenkin. Jään odottamaan sitä.
Me silloin joskus...
Ja nyt.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)