Nostalgiset noidat

Kuvassa olen minä lumisena pääsiäisenä kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Alemmassa kuvassa olen siskoni kanssa. Lapsuuden pääsiäiset olivat kivoja. Meille ei suinkaan pääsiäispupu tuonut ikinä mitään vaan aina pääsiäisnoita. Sama perinne jatkuu omien lasteni kanssa. Täällä eivät puput pompi, vaan yön pimeydessä täällä hiippailee noita, joskus kaksikin ja munia piilotetaan mitä merkillisimpiin paikkoihin...
(Osaan muuten nauraa ihan kammottavaa noitanaurua, silloin tällöin vihastutan ja ihastutan perhettäni sillä.)

Kananen pääsiäiseksi

Pääsiäisenä on mukavaa tavata perhettä ja kahvitella. Äitini toi meille maailman maistuvinta pashaa, jonka minä koristelin. Lisäksi äitini oli tildaillut suloisen kanasen narsisseja somistamaan. Kevääseen sopii kirjava kynttiläjoukko. Yhdet vieraat toivat kukkia, toiset toisenlaisia kukkia ja kolmannet kahvipaketin. Huomaavaista ja kohteliasta. Pieniä tuliaisia on todella kiva saada ja vielä kivampi antaa.

edit: Pitkästä aikaa olen päivittänyt myös toista blogiani, jota kirjoitan tyttäreni kanssa. Jos haluat kurkata, linkki on tuossa oikealla.

Sananen pitkälle perjantaille

En ala eritellä uskonnollista elämääni tai sielunelämääni sen enempää, mutta olin eilen kirkossa ja kokemus oli hyvä. En muista, olenko ennen ollut pääsiäisen aikaan kirkossa. Ristin Tien, Via Dolorosan olen kulkenut monta kertaa ja lapsena näyttelinkin siinä.

Menin kirkkoon papiksi valmistuvan siskoni ja tyttäreni kanssa. Taisimme olla siellä nuorimmat. Kirkkokuoro lauloi, virret olivat vieraita, mutta helppoja laulaa, nuori miespappi piti hyvän saarnan. Ehtoollinen liikutti, koska pappien siunatessa lastani koen sen hyvin voimakkaasti.

Alttarilla oli violetti alttarivaate. Violetti on yksi lempiväreistäni ja sen liturginen merkitys on kärsimys. Alttarilla paloi kolmetoista kynttilää. Keskellä oleva suuri kynttilä symboloi Jeesusta ja kaksitoista pienempää kynttilää symboloivat opetuslapsia. Kynttilöistä yksi sammutettiin ennen muita, koska Juudas -kavaltaja, poistui kesken viimeisen aterian. Myöhemmin sammutettiin loputkin pienet kynttilät ja se tarkoitti sitä, että kun Jeesus haettiin tuomiolle, kaikki opetuslapset pakenivat.

Messun lopussa alttari puettiin mustaan ja keskellä paloi vain yksi suuri kynttilä. Kirkosta sammutettiin muut valot ja viimeinen virsi veisattiin hämärässä ilman urkujen säestystä. Koin tämän kaiken mystisenä, kiinnostavana ja koskettavana. Itä-Suomessa opiskellut siskoni sanoi, että kyllä täällä länsirannikolla on synkkää.

Minä en kokenut messua synkkänä. Tällaiseen olen tottunut ja tällaisesta pidän. Herkkänä ihmisenä en voi kuitenkaan täysin vapauttaa itseäni ajattelemaan ajatuksia, joita haluaisin kirkossa ajatella. En uskalla päästää itseäni tutkimaan sisintäni, koska pelkään että liikutuksesta ei tulisi loppua. En kuitenkaan pidä tätä seikkaa negatiivisena, koska voin päästää ajatukseni valloilleen kotona ja reagoida niihin siten kuin tuntuu, poissa muiden katseiden alta.

Pääsiäissalaatti

Keväisen värinen salaatti piristää kehoa ja mieltä. Salaatissa on jäävuorisalaatti pohjalla ja sen päällä kurkkua, paprikaa, leipäjuustoa, kanamunaa ja persiljaa. Mausteena on kierros mustapippuria, kierros merisuolaa ja loraus valkoviinietikkaa.

Kanamuna ja leipäjuusto sopivat hyvin yhteen ja tekevät salaatista mukavan ruokaisan.
Tyttö oli askarrellut koulussa taas hienoja pääsiäisjuttuja.

Viime viikolla sain kahtena päivänä nauttia taitavista esiintyjistä. Keskiviikkona olin kamarikuoron konsertissa. En hirveästi pidä kuoromusiikista, mutta koska hyvä ystäväni lauloi kamarikuorossa, menin kuuntelemaan. Onneksi menin, koska pidin kuulemastani. Konsertti oli myös sopivan mittainen, se kesti tunnin.

Sunnuntaina olin taitoluistelusta haaveilevan tyttäreni kanssa katsomassa Starat jäällä-luistelushowta. Esityksessä luisteli Suomen taitoluistelueliittiä vahvistettuna paikallisilla kyvyillä. Nautin esityksestä, mutta minulle se oli hieman liian pitkä, koska väliaikoineen se kesti yli kaksi ja puoli tuntia.

Nautin kulttuurista, mutta yksi ongelma minulla on. Minusta on vanhenemisen myötä tullut yliherkkä. Liikutun toisten taidosta ja siitä, kun tehdään täysillä niin paljon, että minun tekisi mieli parkua ääneen. Silloin tällöin olen ihan pakahtumaisillani. Se on joskus vähän noloa. Yleensä saan itseni hillittyä, vaikka mielikuvissani olen kuin Pelle Hermanni itkiessään. Häneltähän kyyneleet tulivat pieninä puroina silmäkulmista. Kai minä sitten muutamien vuosien päästä olen jo siinä jamassa. Voi voi.

Juhlapäivä

Mieheni täyttää tänään kolmekymmentä vuotta. Aamiaiseksi herkuttelimme croissanteilla ja kahvilla. Illalla menemme esikoisen koulun aikuisten juhliin, jossa on tarjolla muun muassa juhla-ateria. Sieltä menemme katsomaan bändiä, josta molemmat pitävät. Äitini tulee meille pitämään lapsia ja hän myös yöpyy meillä, me taasen menemme äitini kotiin yöksi ja saamme nukkua aamulla pitkään. Odotan illan juhlia ja bändiä innolla, mutta kaikkein eniten odotan sitä, että saan nukkua aamulla pitkään.

Ystävä menneisyydestä

Kaksikymmentä vuotta sitten lapsen sydämeni oli murheellinen. Sain kuulla, että hyvän ystäväni perhe muuttaisi Afrikkaan. Olin viidennellä luokalla. Ollessani yhdeksännellä luokalla näin tämän lapsuuden kaverini ihan nopeasti yläasteen välituntipihalla. Sen jälkeen en enää kuullut hänestä mitään.

Muutama viikko sitten istuin tietokoneen ääressä Facebookissa. Mietin, että nyt kun minulla on tämä väline käytössäni, kenet haluaisin löytää? Lapsuudenystäväni tuli mieleeni ja muutaman mutkan kautta löysin hänet!! Sukunimi oli vaihtunut matkan varrella ja maanosakin oli taas Eurooppa. Sain jälleen yhteyden häneen ja olin siitä iloinen!

Vähän myöhemmin hän ilmoitti tulevansa Suomeen ja tänään oli se päivä, kun näimme. Olin häntä vastassa linja-autoasemalla ja jännitin ihan kauheasti. Vähän itkettikin, kun hän tuli bussista. Menimme kahvilaan ja kaksituntinen hurahti hetkessä. Tuntui että saimme vasta raapaistua vähän pintaa, olihan välillämme 20 vuotta ja sen alla kuitenkin yhteinen muisti.

Kun meidän tuli aika erota, tuntui etten millään olisi voinut luopua uudelleen löytyneestä ystävästäni. Äidille sanoin puhelimessa, että kyllä meidän on täytynyt olla pienenä hyvät ystävät, kun ainakin minun oli niin helppo olla hänen kanssaan. Minun on vaikeaa kuvata tunteitani ja sitä, millainen olo tuli kun yhtäkkiä jostain sisimmästä syöksyi muistojen tulva. Sovimme, että nyt jatkamme yhteydenpitoa ja tapaamme vielä uudelleenkin. Jään odottamaan sitä.


Me silloin joskus...Ja nyt.